perjantai 30. tammikuuta 2015

Uusi vanha treeni

Muutos mietityttää. Pohdinhan sitä pitkin syksyä. On hassua, että tuota kirjoittaessani en tiennyt että päätyisin ratkaisemaan asian nimenomaan tutkimuksen hyväksi. Tuo loppukaneetti oli varsin enteellinen.

Nyt tässä bodataan tutkimuslihaksia takaisin kuntoon - uudella "salilla"... Ja jos hakemusten teko oli se raskain maraton, tätäkin lenkkiä vedetään nyt sitten ryhmässä.



Tekemisen energiaa on varastossa. Kannatti odottaa motivaatiota. Vanhaa osaamista löytyy lihasmuistista.

**

Kun asiat ovat toisin, tulee aina jälkikäteen se olo: miksi ihmeessä en voinut toteuttaa tätä jo vuosi sitten, kolme vuotta, viisi vuotta sitten? Olihan minulla monet edellytyksistä jo silloin?


Miksi asioilla menee oma aikansa kääntyä tietylle tolalle?


Miten se motivaatio oikein viriää? Ja miksi sitä ei kuitenkaan voi pakottaa eikä kiirehtiä? Tämä on minusta aina yhtä arvoituksellista.


**

Ihanaa on myös olla uudessa työpaikassa, konkreettisesti eri tilassa, eri puolella kaupunkia. Sekin ilo toistuu.


Kun ottaa uutta vastaan, on myös luovuttava jostain vanhasta. 


En tiedä mitä on edessä, mutta ainakin kunto tässä kai nousee.
 

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Työnohjauksen terapiankaltaisuudesta, työnohjauksen historiasta ja viitekehyksistä

Hyvää uutta vuotta!

Joulukuu ja vuoden taite ovat olleet minulla intensiivisen työskentelyn aikaa. Siirryin sapatilta työhön, kahlasin paljon kirjallisuutta ja mylläsin ajatukseni perusteellisesti. Yritän luoda niihin tolkkua täällä blogissa. Pahoittelut polveilusta ja muistiinpanomaisesta tyylistä.

**

Edellä esitin ajatuksen siitä, että verrattuna muutamiin muihin ohjauksen lajeihin, työnohjausta leimaa se, että ohjattavan toiminta on läsnä ohjaustilanteessa vain ohjattavan oman kertomuksen kautta. Ohjattavan varsinainen (työ)toiminta ei näy muulla tavoin (esim. tekemisenä, suorituksina, tuotoksina.) Tämä "puhesidonnaisuus" korostaa ohjattavan omaa kokemusta ja hänen tulkintaansa asioista. Työnohjauksen ja terapian välillä on siis vuorovaikutuksen käytäntöjen osalta yhtäläisyyksiä.

Tämä tekee paremmin ymmärrettäväksi sen, miksi monet ohjausta tekevät myös itse kokevat toisinaan. että "joutuvat terapeutiksi". Ohjaustilanteen toimintamuodot sallivat henkilökohtaisen kokemuksen eri puolien esille tuomista. Joskus mennään väistämättä aihepiireihin, jotka eivät sovi siihen, minkä ohjaaja hahmottaa mandaatikseen.

Työnohjauksen ja terapian rinnastuksesta poiki muutamia jatkoajatuksia, joista jatkan vielä hieman.

**

Olen lueskellut joululomalla työnohjauksen historiikkia "Suomalaisen työnohjauksen juurilla  - katse tulevaisuuteen" (Ranne ym. 2014). Sen mukaan työnohjaus alkoi kehittyä Suomessa 1950-60-luvuilta lähtien kirkon sielunhoitotyön työnohjauksen, sosiaalityön, terveydenhuollon, psykoterapian ja opetustyön työnohjauksen pioneerityön kautta. Malleja työhön haettiin Amerikasta ja Englannista asiakastapausten käsittelyyn keskittyvistä työmuodoista.


Varhainen supervisio-painotus 

Oli kiinnostavaa lukea, että varhaisina vuosina työnohjauksen"supervisio-luonne" olikin huomattavasti vahvempi kuin miten nyt ajatellaan. Työnohjaaja oli nimenomaan arvostettu seniori, joka ohjasi työntekijän työtä syvempään ammatillisuuteen ja ammatilliseen itsetuntemukseen. Työskentelyyn kuului joissain tapauksissa ennakolta valmistettujen kirjallisten tapauskuvausten käsittely. Työskentely kuulosti minusta sellaiselta, minkä nyt ehkä mieltäisimme hyvin syvällekäyväksi ammatilliseksi koulutukseksi tai ohjatuksi harjoitteluksi.

Paljon tutkitussa hoitotyön työnohjauksessa puhutaan edelleenkin paljon siitä, että työnohjaus on nimenomaan hoitotyön laadunvarmistusta. Käsittääkseni myös sosiaalityön piirissä työnohjauksen funktio ymmärretään yhdeltä osin juuri työn laadun varmistamisena. Myös psykoterapian piiristä nousevassa clinical supervision-kirjallisuudessa on sama henki: työnohjaus ohjaa kohti oikeaa ammatillisuutta ja työn laatua, eräällä tapaa valvoo sitä. Supervision- termin konnotaatio on juuri tuo "toisen valvonnassa" toimiminen.

Nyt kuitenkin suomalaisessa nykykeskustelussa hyvin yleinen ymmärrys työnohjauksesta on se, että se EI ole mainitun kaltaista "supervisiota", eli oman alan seniorin tarjoamaa ohjausta kohti syvempää ammatillisuutta. Nykyisin ei moni myöskään ajattele, että case-työskentely asiakastapauksista olisi ainoa legitiimi työtapa. Ylipäänsä työnohjauksen fokus nähdään laajempana kuin asiakastyön ydinprosessin tai -suhteen tutkimisena.


Ei supervisiota, vaan kokemuksen tutkimista, mutta millä linssillä?

Jos otamme ohjauksesta pois ohjaajan asiantuntijaposition ja sen tuoman mandaatin "valvoa työn laatua" tai ohjata kohti oikeaa ammatillisuutta, mistä käsin sitten työskennellään?

Tämä on iso kysymys työnohjauskoulutuksessa. Minkä linssin läpi työnohjaaja katsoo, mitä kehikkoa käyttää havaintojensa ja päätelmiensä jäsentämiseen? Mielestäni tässä piilee yksi työn vaativuuden lähde. Linssienhän täytyy olla hyvin geneerisiä, jos ne eivät nouse suoraan minkään ammatin omasta substanssista. Mitä ilmiöitä työnohjaaja siis tutkii ja peilaa?

Tästä ollaan selvästi hyvin monta mieltä. Joidenkin mielestä laadukas työnohjaajakoulutus edellyttää selkeää lähestymistapaa, jota systemaattisesti sovelletaan ja josta syntyy (tai ainakin pitäisi syntyä) johdonmukainen kokonaisote, jota sitten kokemuksen myötä lähdetään monipuolistamaan. Toiset ovat taas sitä mieltä, että koulutusten täytyy olla sitoutumattomia ja moninäkökulmaisia, jotta työnohjaajakoulutettavat saavat rikkaamman kirjon näkemyksiä ja tilanteista joustovaraa menetelmiinsä.

Tässä asiassa on puolensa ja puolensa. Tähän todennäköisesti palaan, vaikka en ole täysin varma, mitä tästä asiasta ajattelen. Olen itse käynyt selkeän lähestymistavan mukaisen työnohjaajakoulutuksen, jossa teoria ja metodit olivat selkeästi yhteydessä. Toisaalta en varsinaisesti katso soveltavani sen otetta, käytin pikemminkin koulutusta peilinä tai "pallotteluseinänä", josta käsin rakensin eteepäin ohjausnäkemystä, joka minulla jo oli... (Olen myös itse asiassa aina kertonut tämän positioni asiakkailleni ennen työskentelyyn sitoutumista ja selostanut sitä mitä lähestymistavakseni katson.)

**

Institutionaalisen vuorovaikutuksen tutkijat ovat puhuneet "ammatillisesta havainnointikyvystä" (professional vision): siitä miten noviisi oppii vähitellen näkemään maailman tiettyjen ammatillisten linssien läpi. Aluksi eriytymättömästä havaintokentästä alkaa erottua ammatillisesti merkityksellisiä kohteita. Tällä tavoin on jäsennetty mm. arkeologien ja terapeuttien työskentelyä. Miten arkeologian opiskelija alkaa erottaa seulomastaan maa-aineksesta merkityksellisiä eroja, kuten väri- tai koostumuseroja? Tai miten terapia-asiakkaan puheesta ja käyttäytymisestä alkaa seuloutua tutkimisen arvoisia kohteita, jotka edustavat niitä ilmiöitä, joita terapeuttinen teoria kehottaa havainnoimaan?

Tämähän on työnohjaajankin kysymys. Työnohjaajat joutuvat oppimaan, miten "havaita työnohjaajan tavoin". Heidän täytyy myös selostaa asiakkailleen ja itselleenkin, mikä on heidän käyttöteoriansa tai mitä viitekehystä he edustavat, tai edustavatko mitään täysin puhtaaksiviljellysti. Tähän kysymykseen on ehkä tällä hetkellä useampia vastauksia kuin koskaan ennen. Tätä kysymys herättää kovasti keskustelua aina kun työnohjaajat kohtaavat.


Psykodynaaminen viitekehys

Ehkä työnohjauksen ja terapian rinnastuksiin on toinenkin syy, joka alkoi kirkastua entisestään historiikkia lukiessa. Varhaisen potilaskeskeisen työskentelyn malli ja tausta-ajattelu nousi monissa tapauksissa  psykodynaamisesta ajattelusta. Historiikin mukaan se vaikutti vahvana etenkin varhaisessa terveydenhuollon työnohjauksessa mutta laajemminkin, ylipäänsä työnohjauksen pioneerien alkutaipaleella. Psykodynaaminen viitekehys lienee edelleen yksi vahvimmin vaikuttavista työnohjauksen viitekehyksistä Suomessa. Vahvan ammatillisen potilaskeskeisen työnohjauksen malli on etenkin psykoanalyytikkojen koulutuksessa ollut perinteinen tapa. Muun muassa Kimmo Tapiala jäljittää historiikissa näiden psykoterapeuttisen työn työnohjausmallien leviämistä muidenkin alojen työnohjaukseen.

Työnohjauksen ja terapiatyön sukulaisuus liittynee siis myös tähän uniikkiin työnohjauksen historiaan. Työnohjauksen teoreettisia juuria kasvatettiin psykodynaamisesta ajattelusta, psykoterapeuttisten mallien lävitse. Ei tietenkään pelkästään siitä, mutta vahvasti kuitenkin. Psykodynaaminen tapa tarkastella asiakassuhdetta ja sen ohjaamista vaikuttaa edelleen vahvana juonteena siihen, miten työnohjauksesta puhutaan. Vaikkakin alusta pitäen samalla haluttiin myös erottaa selkeästi työnohjaus ja psykoterapia toisistaan.

Varhaisessa työnohjauksessa oli kiinnostavalla tavalla mukana sekä supervisiopainotus että vahva tutkiva ote, koska kyse oli juuri psykodynaamisesti virittyneestä työnohjauksesta. Siitä maailmasta käsin onkin helppo sanoa, ettei ohjaus saa olla neuvomista vaan tutkimista. Tutkivalle työlle on pitkät ja kiteytyneet vuorovaikutuksen perinteet juuri psykodynaamisen lähestymistavan piirissä.

Tutkiva ote on kuitenkin mahdollinen myös muiden viitekehysten pohjalta, esimerkiksi ratkaisukeskeisen lähestymistavan tai oppimisteoreettisten mallien pohjalta. Tämä viitekehysasia on askarruttanut minua paljon oman työnohjaajataipaleeni alusta pitäen. Olen itse käynyt tavistockilaisen työnohjaajakoulutuksen,  joka pohjaa vahvasti psykodynaamiseen ja systeemiseen ajatteluun. Olen myös aiemmin tehnyt tutkimusta klassisen psykoanalyysin vuorovaikutuksesta. Silti en pidä itseäni psykodynaamisesti suuntautuneena työnohjaajana. Mikä viitekehykseni sitten on? Oikeastaan kirjoitin sen kirjan juuri vastatakseni tähän kysymykseen, mutta voisin ehkä postata siitäkin...(myöhemmin!)

Mietin kuitenkin nyt vielä tämän ajatuksen loppuun. Olen pitänyt aina hankalana sitä, että työnohjaus naulataan työskentelyksi, jossa tuo supervisio-näkökulma olisi jotenkin kategorisesti kielletty. Eihän se alkujaankaan niin ollut... Toisaalta on ymmärrettävää että tuo asiakascaseihin keskittyvä supervisio-määritelmä väistyi. Ei se yksin voisikaan riittää, kun työnohjaaja ei välttämättä enää ohjaa oma tausta-ammattiaan edustavia ohjattavia. eivätkä työnohjauksen kysymyksetkään työelämän muuttuessa asetu professionaalisten rajojen mukaisesti eivätkä pelkästään asiakaskohtaamisten käsittelyksi.

Olen aika pitkään ajatellut niin, että työnohjauksessa ja ohjaustyössä yleensä, on yleensä tarpeellista pystyä tilanteen mukaan liikkumaan työskentelyssä eri orientaatioiden välillä. Käsittääkseni moni muukin työnohjaaja ajattelee juuri näin.

Lisää kelailua tästä aiheesta vielä jatkossa.

Goodwin, C. 1994. Professional vision. American Anthropologist. 96 (3): 606-633
Hutchby, I. 2007. The Discourse of Child Counselling. John Benjamins Publishing.
Ranne, K., Keskinen, S. & Tapiala, K. (toim). 2014. Suomalaisen työnohjauksen juurilla. Katse tulevaisuuteen.  Suomen Työnohjaajat ry.