keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Sydämen kyllyydestä suu puhuu? Mielipiteistä ja niiden kantajista

Jani Kaaro kirjoitti tänään Hesarissa (HS 25.2.2015) loukkaantumisen kulttuurista: että erilaiset henkilökohtaiset pahastumiset ja siitä seuraavat  moraalisen närkästyksen aallot vievät keskustelukulttuurin etäämmäs argumentoivasta mielipiteiden mittelystä. Jos pahastutaan, vastataan tunteenomaisella reaktiolla, ei vastamielipiteellä. Hän toivoi, että mielipiteitä ja ihmisiä ei samaistettaisi niin helposti. Että törpöt mielipiteet kumottaisiin purkamalla ja argumentoimalla, ei vihaisesti tuomiten ja vaientaen. Se on varmaan asiallinen toive, johon huomasin yhtyväni, samalla kun heti ajattelin että osaisinpa itse tuon...

Usein todetaan, että Suomesta puuttuu poliittisen ja ylipäänsä yhteiskunnallisen keskustelun perinne. Tuomitaan, nälvitään ja paheksutaan sen sijaan että keskusteltaisiin ja argumentoitaisiin.

Olisikohan tosiaan niin, että tunteenomaisuuden ja hyökkäävyyden pari on tietty varovaisuus ja neutraalisuus? Jos mielipide ja ihminen samaistetaan hyvin tiukasti, meistä tulee nopeasti "hyviä" ja "pahoja". Silloin mielipiteen sanominen ylipäänsä on riski. Ja toisaalta suu avataan vasta sitten kun ollaan mitta täynnä. Suorasukaiseen keskustelukulttuuriin kuuluu ehkä väljempi suhde ihmisen ja mielipiteen välillä, mistä seuraa ehkä rohkeampia ja suorempia mielipiteitä, jotka alkavat mitellä keskenään.

Keskustelukulttuurit ovat paikallisemminkin hyvin erilaisia tässä suhteessa, jotkut ovat suorasukaisempia tai jotkut varovaisempia. Keskustelukulttuurit eroavat toisistaan sen suhteen, miten paljon sanasodassa varjellaan henkilöitä mielipiteiden takana. Perheet, suvut, ystävä- ja harrastuspiirit ja työyhteisötkin tuntuvat olevan erilaisia tässä asiassa. Siinä, miten paljon samaistutaan mielipiteisiin ja missä määrin samaistetaan mielipide esittäjäänsä ja kuinka vakavasti tätä asiaa tulkitaan.

Olen itse aina kokenut olevani varovaisen keskustelukulttuurin kannattaja, johtuen ehkä siitä että olen itse herkkätunteinen sekä kielestä ja ilmaisutavoista tarkka. Tämä piirre on ollut minussa lapsesta asti, eikä sitä ainakaan heikentänyt se, että opiskelin aikana jolloin kielellinen käänne löi omalla tieteenalalla läpi.

Lisäksi inhoan pahastua. Se tuottaa voimakkaan tunnereaktion, joka tuntuu koko kehossa. Minun on niissä tilanteissa erittäin vaikea alkaa rauhallisesti argumentoida, miksi tuo tai tämä mielipide oli mielestäni huono tai väärä tai kohtuuton. Jotkut ovat tässäkin erilaisia. Tiedän ihmisiä jotka saavat virtaa närkästyksestä tai suuttumisesta. Minä en, pikemminkin se lamaa minua. Sitten ei auta kuin aikalisä.

On paradoksaalista, että ohjauksen puolestapuhujana ja hyvän yhteisöohjauksen edistäjänä teen työtä juuri sillä kentällä, joka on luonteenlaadulleni niin vaikea: erimielisyyden rakentava ilmaiseminen ja kärsivällinen keskustelu.

**

Onhan itse asiassa todella vaikeata ajatella, etteivätkö mielipiteet kertoisi koko ajan lausujastaan, minusta tai vastapuolesta! Siksipä sitä yliopistossa oppi olemaan hiljaa, kunnes on varma siitä, mitä aikoo sanoa... Opiskelijana ollessani koin vaikeana ylipäänsä minkään ajatuksen esittämisen, esiintymisjännittämisen takia, mutta ehkä myös tästä syystä. Alkuvuosina jännitinkin kaikkia suurryhmätilanteita. Ei saisi olla tyhmä! (Kaaron kuvaamat keskustelut ovat ehkä niitä, joissa ei leimaudu vain tyhmäksi vaan myös moraalisesti huonoksi, pahikseksi. No, yliopistolla näitä asioitakaan ei välttämättä eroteta toisistaan. Väärä mielipide on nopeasti synti.)

Sitten kun aikanaan opin tekemään ensin tutkimustyötä, oli pakko kestää se että mielipiteisiini ja näkemyksiini puututaan oikeastaan koko ajan. Urani eteni koulutus- ja ohjaushommiin, opin pedagogiikkaa ja tajusin, että merkityksellinen oppiminen etenee mielipiteitä ja näkemyksiä törmäyttämällä, niitä ihmettelemällä ja purkamalla. Siinä olisi uskallettava joskus esiintyä muille myös tyhmänä, tai avattava ja purskautettava ilmoille sellaisetkin näkemykset, joita ei hetken päästä itsekään allekirjoittaisi. Tai jotka peräti nolostuttavat. Uutta ymmärrystä ei synny ellei olemassa oleva ymmärrys tule näkyväksi ensin.

Tämän tyyppisessä kohtaamisessa voi palveluksen muille tehdäkin se, joka töräyttää sen mitä ensin tulee mieleen, vähän tyhmäksikin osoittautuvan ajatuksen. Hän ensinnäkin antaa muille mahdollisuuden jatkaa vastakommenteilla ja perusteluilla. Hän ottaa myös ensimmäisenä tämän riskin: "mitä tämä ajatus kertoo minusta". Hän antaa kasvonsa sille ensimmäiselle, keskeneräiselle ajatukselle. Kiitos niille jotka tähän pystyvät. Minulle se on aina yhtä vaikeaa.

**

Monelle meistä on olemassa joku tai joitakuita, tilanteita ja ihmisiä, joiden kanssa omien mielipiteiden tutkiminen on maksimaalisen turvallista. En usko että tätä tilaa pystytään luomaan kaikkialle. Mutta maksaisi ehkä vaivan miettiä, miten se tapahtuu. Eihän esimerkiksi haitallisista ennakkoluuloista voi kasvaa ulos, ellei kehtaa jossain tutkia ennakkoluuloisia asenteitaan?

Olen hommannut itselleni kirjan, jota on moni ohjausalan kollega kehunut. Toivon sen kertovan jotain siitä, kuinka tähän tilaan tietoisesti päästäisi. Kirja on William Isaacs: Dialogue: The Art Of Thinking Together. Ajattelin postata kirjasta myöhemmin.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Ohjaus ei ole "joko tai" vaan "sekä että"

Mietin erästä ongelmaa, se on myönteinen ja kiehtova ongelma: miten tätä asiaa voisi tarkastella, miten siitä saisi tutkimuskysymyksen, miten pääsisin kiinni.

Siihen liittyy ristiriitoja, kuten ylipäänsä tutkimisen arvoiseen asiaan usein liittyy. Yksi ristiriita on yksilön ja yhteisön välinen. Katsotaanko asiaa yksilökeskeisesti vai yhteisökeskeisesti. Missä vaikuttamisen paikat nähdään, mistä kohtaa asiaan lopulta tartutaan, minkä ilmiöalueen kannalta tuloksia tarkastellaan.

Mietin että ehkä ohjaus on kiinnostanut ja innostanut minua aina uudestaan siksi, että se tarttuu yhtä aikaa molempiin, tai sillä on ainakin mahdollisuus siihen.

Ohjauksessa on mahdollisuus olla yksilöllisen ja elämänhistoriallisen akselin sekä yhteisöllisen, sosiaalisiin konkreettisiin käytäntöihin kiinnittyvän akselin leikkauskohdassa.

On meillä muitakin näkökulmia tai käsitteitä, joiden avulla tällaiseen tarkasteluun päästään. Mutta ohjaus on nimenomaan konkreettinen työskentelytapa ja keino, jolla esimerkiksi työssä voidaan tehdä ihmisille tilaa asettua näihin molempiin ja ottaa ne molemmat todesta.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Tuen antajat

Tässä klipissä Ira Virtanen kertoo väitöskirjansa tuloksia. Viisaita sanoja tuesta ja ystävyydestä ja suomalaisen miehen tavasta olla ystävä toiselle. Ilo kuulla taitavaa viestijää ja viestinnän tutkijaa. Mukavaa että hieman murretaan tätä miehetmarsistanaisetvenuksesta -myyttiä.

Iran väitöspäivä on tänään, ystävänpäivänä.

Se mitä Ira sanoo tuesta ja aktiivisesta kuuntelemisesta, on nappiin myös ohjausosaajille.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Rajallisuudesta

Näkö on huonontunut harppauksen sen jälkeen kun hankin älypuhelimen ja pienen läppärin. Asiaan vaikutti ehkä myös se syksyn rupeama, jossa tein kotosalla hommia mukavissa istuma-asennoissa lempinojatuolissa, mutta heikossa valaistuksessa. pientä näyttöä tihrustellen. Niin, ja jostain luin että älylaitteiden selaaminen ennen nukkumaanmenoa pilaa yöunet. No niin...

Ihmisen ja koneen vuorovaikutuksessa tulevat kai jotkut rajat vastaan, kaikesta aivojen plastisuudesta huolimatta?

Viittäkymmentä lähestyessä alkaa tajuta kehonsa rajat monella muullakin tavalla.

**

Mietin tässä äskettäin myös oppimisen siirtovaikutusta ja sen rajallisuutta. Ihminen ei useinkaan ole kovin johdonmukainen. Se minkä hän osaa toteuttaa yhdessä kontekstissa, ei välttämättä siirry toiseen kontekstiin. Ei, vaikka kontekstit olisivat lähellä toisiaan, melkein kuin saman kaapin viereiset hyllyt... Joustava ja moniulotteinen ajattelu voi muuttua kapeaksi ja kireäksi, kun tilanne vaihtuu toiseksi ja sitä tulee tulkinneeksi eri asetuksilla.

Tätä on vaikea joskus muistaa kun ohjaa ja kouluttaa. Se minkä tulee tulkinneeksi ennakkotiedoksi tai aiemmaksi osaamiseksi, voi mennä aivan pieleen.

Hyvä ohje kouluttajalle ja ohjaajalle: Älä oleta ennakkotietoa, tutki ja selvitä.

**

Ja sitten vielä yhdenlaista rajallisuutta ja sen ihmettelyä. Olen sen jo varmaan moneen kertaan täälläkin todennut, että minulla oli jossain vaiheessa työuraa aika, jolloin oli vaikea innostua tutkimuksesta. Minulta puuttui iso kysymys, mutta ehkä juuri se puute muokkasi minut kehittämisen, kouluttamisen ja työnohjaamisen keikkatyöläiseksi, oppikirjan kirjoittajaksi...

Sitä kautta vahvistui selkeä halu olla ohjauksen asialla, tehdä työtä sen eteen, että ohjaaminen onnistuisi paremmin, että ihmiset oppisivat tekemään sitä taitavasti ja kokisivat sen palkitsevana ja että se lisäisi ihmisten ja yhteisöjen toimijuutta. Syntyi selkeä motivaatio, selvä kysymys ja suunta.

Olen kuitenkin niinä ihmettelyn vuosina kirjoittanut tutkimustekstejä pöytälaatikkoon ja sieltä sitten julkaissut. Löysin nyt taas jotain, josta näen ihan selvästi, että eihän tästä olisi pitkäkään matka valmiiseen... Enkä oikein tajua, mitä oikein ajattelin kun jätin tekstin makailemaan. Kai tuli uusia haasteita vastaan.

Niin - se on omanlaistaan rajalllisuutta, Kun ei vaan tee eikä intoudu. Ei pala eikä syty. Se on joskus ongelma, jota hoidetaan opinto-ohjauksessa, opettajan, professorin, tai ehkä psykologin tai terapeutin vastaanotolla. Mikä minua vaivaa kun en tee.

Mutta joskus se "EN TEE" on nimenomaan sitä suurta viisautta meissä. On viisasta tajuta rajansa tälläkin tavalla.

Joskus se vaan on hyvin tähdellistä: tietää MIKSI tekee sen minkä tekee. Ja olla uskaltaa olla tekemättä, kunnes tietää vastauksen.

**

Koskaan en ole katunut sitä, että olen ottanut tuon miksi-kysymyksen vakavasti.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Arvoituksellinen toimijuus

Vielä vaan mietiskelen ja hämmästelen sitä, miten toimijuus ihmisessä viriää.

Joskus on niin selittämätöntä ja arvoituksellista, miksi jokin asia ei näytä mahdolliselta, miksi ihminen ei katso voivansa tehdä jotain, osallistua tai antautua johonkin asiaan.

Tai miksi ennen niin tiivis osallisuus hiipuukin ja kuluu pois, muuttuu tyhjäksi. Tai ahdistavaksi, pelottavaksi, turhaksi, välineelliseksi, kuormittavaksi. Mitä se nyt sitten kulloinkin onkaan.

Muut eivät aina näe miksi näin on. Toisten yritykset vetää mukaan tai järkeillä toimijuuden kannustamiseksi eivät vain auta. Tai ne auttavat ehkä siinä mielessä, että tarjoavat yhdenlaista peilausta, mutta ne eivät kuitenkaan muuta asiaa.

Sitten jossain toisessa tilanteessa kuvio voi muuttua. Se mikä tuntui mahdottomalta, tuntuukin mahdolliselta. Ei tämä usein käy käden käänteessä, mutta joskus silti aika dramaattisesti.

Siellä on monenlaista modaliteettia. Toimijuus voi olla "osaanhan minä". Tai "saanhan minä." "Viitsinhän minä" tai "haluanhan minä"...

**

Mietityttää sekin, miten näissä asioissa voi vuosikausia itsekin oudoksua omia sisäisiä syitään. Tai sitä voi olla tuhanteen kertaan järkeillyt ja ymmärtänyt jonkun tilanteen, asetelman tai päätelmän.  Ja silti se ei liikahda, mikään ei silti muutu. Kunnes.

Ihmisen suhde johonkin tiettyyn toimintaympäristöön, sen muihin toimijoihin, sen arvoihin ja päämääriin, sen rakenteisiin ja apuihin - sehän muuttuu koko ajan. Mikään siinä ei oikeastaan pysy paikallaan. Ja tätä ei-paikallaan-pysyvää kokonaisuutta muovaa ja heijastelee koko ajan yksilön oma elämänhistoriallinen ajassa muokkautuva ymmärrys ja itseymmärrys.

**

Ohjaus etsii juuri tätä toimijuutta, elämänhistoriallisen ja sosiaalisten käytäntöjen leikkauskohtaa. Toimijuuden muuttaminen ei ole totisesti helppoa. Ainoa tapa on löytää keskusteluyhteys ihmiseen. Sellainen keskusteluyhteys, että ihminen uskaltaisi mahdollisimman rohkeasti katsella sekä ulos- että sisäänpäin. Ottaa vastaan rohkaisevia mutta haastavia peilauksia eri suunnilta.

Kun ihmettelen omaa muutostani, tajuan että paraskaan ohjaaja, ohjaava ympäristö tai suhde tai ryhmä tai yhteisö ei tätä yksin voinut saada aikaan. Mutta en minä sitä myöskään yksin ja itse saanut aikaan. Sen sai aikaan se, että olin siinä yksityisen ja yhteisen leikkauskohdassa tarpeeksi monta kertaa.

Ehkä ohjauksen tehtävä voisi olla saattaa ihminen kosketuksiin oman elämänsä kanssa, niin että hän uskaltaisi elää sitä ja antaa sen opettaa?