maanantai 2. helmikuuta 2015

Arvoituksellinen toimijuus

Vielä vaan mietiskelen ja hämmästelen sitä, miten toimijuus ihmisessä viriää.

Joskus on niin selittämätöntä ja arvoituksellista, miksi jokin asia ei näytä mahdolliselta, miksi ihminen ei katso voivansa tehdä jotain, osallistua tai antautua johonkin asiaan.

Tai miksi ennen niin tiivis osallisuus hiipuukin ja kuluu pois, muuttuu tyhjäksi. Tai ahdistavaksi, pelottavaksi, turhaksi, välineelliseksi, kuormittavaksi. Mitä se nyt sitten kulloinkin onkaan.

Muut eivät aina näe miksi näin on. Toisten yritykset vetää mukaan tai järkeillä toimijuuden kannustamiseksi eivät vain auta. Tai ne auttavat ehkä siinä mielessä, että tarjoavat yhdenlaista peilausta, mutta ne eivät kuitenkaan muuta asiaa.

Sitten jossain toisessa tilanteessa kuvio voi muuttua. Se mikä tuntui mahdottomalta, tuntuukin mahdolliselta. Ei tämä usein käy käden käänteessä, mutta joskus silti aika dramaattisesti.

Siellä on monenlaista modaliteettia. Toimijuus voi olla "osaanhan minä". Tai "saanhan minä." "Viitsinhän minä" tai "haluanhan minä"...

**

Mietityttää sekin, miten näissä asioissa voi vuosikausia itsekin oudoksua omia sisäisiä syitään. Tai sitä voi olla tuhanteen kertaan järkeillyt ja ymmärtänyt jonkun tilanteen, asetelman tai päätelmän.  Ja silti se ei liikahda, mikään ei silti muutu. Kunnes.

Ihmisen suhde johonkin tiettyyn toimintaympäristöön, sen muihin toimijoihin, sen arvoihin ja päämääriin, sen rakenteisiin ja apuihin - sehän muuttuu koko ajan. Mikään siinä ei oikeastaan pysy paikallaan. Ja tätä ei-paikallaan-pysyvää kokonaisuutta muovaa ja heijastelee koko ajan yksilön oma elämänhistoriallinen ajassa muokkautuva ymmärrys ja itseymmärrys.

**

Ohjaus etsii juuri tätä toimijuutta, elämänhistoriallisen ja sosiaalisten käytäntöjen leikkauskohtaa. Toimijuuden muuttaminen ei ole totisesti helppoa. Ainoa tapa on löytää keskusteluyhteys ihmiseen. Sellainen keskusteluyhteys, että ihminen uskaltaisi mahdollisimman rohkeasti katsella sekä ulos- että sisäänpäin. Ottaa vastaan rohkaisevia mutta haastavia peilauksia eri suunnilta.

Kun ihmettelen omaa muutostani, tajuan että paraskaan ohjaaja, ohjaava ympäristö tai suhde tai ryhmä tai yhteisö ei tätä yksin voinut saada aikaan. Mutta en minä sitä myöskään yksin ja itse saanut aikaan. Sen sai aikaan se, että olin siinä yksityisen ja yhteisen leikkauskohdassa tarpeeksi monta kertaa.

Ehkä ohjauksen tehtävä voisi olla saattaa ihminen kosketuksiin oman elämänsä kanssa, niin että hän uskaltaisi elää sitä ja antaa sen opettaa?

3 kommenttia:

  1. Olet niin oikeassa. Juuri näin: siinä yksityisen ja yhteisen leikkauskohdassa pitää olla riittävän monta kertaa. Jatkan: kun se paikka tulee tarpeeksi tutuksi, niin siinä voi tehdä tietoisen valinnan. Olen huomannut että monesti kun vain ehdin huomata tämän valinnan paikan, en toimikaan sillä tutulla automaattisella tavalla. Luulen että siinä vaiheessa vauhti alkaa todella kiihtyä.

    Minusta on mukavaa että puhut ohjauksesta tavalla, jolla oikeastaan haluan nähdä terapian. Onhan tästä ennenkin puhuttu, että rajaa tosiaan saa hakemalla hakea. Mahtaako sitä tarvita mikään muu kuin Valvira.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tuota rajaa on tullut nyt vatvottua aika paljon työnohjauksen ympärillä.

      Poista