tiistai 10. helmikuuta 2015

Rajallisuudesta

Näkö on huonontunut harppauksen sen jälkeen kun hankin älypuhelimen ja pienen läppärin. Asiaan vaikutti ehkä myös se syksyn rupeama, jossa tein kotosalla hommia mukavissa istuma-asennoissa lempinojatuolissa, mutta heikossa valaistuksessa. pientä näyttöä tihrustellen. Niin, ja jostain luin että älylaitteiden selaaminen ennen nukkumaanmenoa pilaa yöunet. No niin...

Ihmisen ja koneen vuorovaikutuksessa tulevat kai jotkut rajat vastaan, kaikesta aivojen plastisuudesta huolimatta?

Viittäkymmentä lähestyessä alkaa tajuta kehonsa rajat monella muullakin tavalla.

**

Mietin tässä äskettäin myös oppimisen siirtovaikutusta ja sen rajallisuutta. Ihminen ei useinkaan ole kovin johdonmukainen. Se minkä hän osaa toteuttaa yhdessä kontekstissa, ei välttämättä siirry toiseen kontekstiin. Ei, vaikka kontekstit olisivat lähellä toisiaan, melkein kuin saman kaapin viereiset hyllyt... Joustava ja moniulotteinen ajattelu voi muuttua kapeaksi ja kireäksi, kun tilanne vaihtuu toiseksi ja sitä tulee tulkinneeksi eri asetuksilla.

Tätä on vaikea joskus muistaa kun ohjaa ja kouluttaa. Se minkä tulee tulkinneeksi ennakkotiedoksi tai aiemmaksi osaamiseksi, voi mennä aivan pieleen.

Hyvä ohje kouluttajalle ja ohjaajalle: Älä oleta ennakkotietoa, tutki ja selvitä.

**

Ja sitten vielä yhdenlaista rajallisuutta ja sen ihmettelyä. Olen sen jo varmaan moneen kertaan täälläkin todennut, että minulla oli jossain vaiheessa työuraa aika, jolloin oli vaikea innostua tutkimuksesta. Minulta puuttui iso kysymys, mutta ehkä juuri se puute muokkasi minut kehittämisen, kouluttamisen ja työnohjaamisen keikkatyöläiseksi, oppikirjan kirjoittajaksi...

Sitä kautta vahvistui selkeä halu olla ohjauksen asialla, tehdä työtä sen eteen, että ohjaaminen onnistuisi paremmin, että ihmiset oppisivat tekemään sitä taitavasti ja kokisivat sen palkitsevana ja että se lisäisi ihmisten ja yhteisöjen toimijuutta. Syntyi selkeä motivaatio, selvä kysymys ja suunta.

Olen kuitenkin niinä ihmettelyn vuosina kirjoittanut tutkimustekstejä pöytälaatikkoon ja sieltä sitten julkaissut. Löysin nyt taas jotain, josta näen ihan selvästi, että eihän tästä olisi pitkäkään matka valmiiseen... Enkä oikein tajua, mitä oikein ajattelin kun jätin tekstin makailemaan. Kai tuli uusia haasteita vastaan.

Niin - se on omanlaistaan rajalllisuutta, Kun ei vaan tee eikä intoudu. Ei pala eikä syty. Se on joskus ongelma, jota hoidetaan opinto-ohjauksessa, opettajan, professorin, tai ehkä psykologin tai terapeutin vastaanotolla. Mikä minua vaivaa kun en tee.

Mutta joskus se "EN TEE" on nimenomaan sitä suurta viisautta meissä. On viisasta tajuta rajansa tälläkin tavalla.

Joskus se vaan on hyvin tähdellistä: tietää MIKSI tekee sen minkä tekee. Ja olla uskaltaa olla tekemättä, kunnes tietää vastauksen.

**

Koskaan en ole katunut sitä, että olen ottanut tuon miksi-kysymyksen vakavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti