keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Sydämen kyllyydestä suu puhuu? Mielipiteistä ja niiden kantajista

Jani Kaaro kirjoitti tänään Hesarissa (HS 25.2.2015) loukkaantumisen kulttuurista: että erilaiset henkilökohtaiset pahastumiset ja siitä seuraavat  moraalisen närkästyksen aallot vievät keskustelukulttuurin etäämmäs argumentoivasta mielipiteiden mittelystä. Jos pahastutaan, vastataan tunteenomaisella reaktiolla, ei vastamielipiteellä. Hän toivoi, että mielipiteitä ja ihmisiä ei samaistettaisi niin helposti. Että törpöt mielipiteet kumottaisiin purkamalla ja argumentoimalla, ei vihaisesti tuomiten ja vaientaen. Se on varmaan asiallinen toive, johon huomasin yhtyväni, samalla kun heti ajattelin että osaisinpa itse tuon...

Usein todetaan, että Suomesta puuttuu poliittisen ja ylipäänsä yhteiskunnallisen keskustelun perinne. Tuomitaan, nälvitään ja paheksutaan sen sijaan että keskusteltaisiin ja argumentoitaisiin.

Olisikohan tosiaan niin, että tunteenomaisuuden ja hyökkäävyyden pari on tietty varovaisuus ja neutraalisuus? Jos mielipide ja ihminen samaistetaan hyvin tiukasti, meistä tulee nopeasti "hyviä" ja "pahoja". Silloin mielipiteen sanominen ylipäänsä on riski. Ja toisaalta suu avataan vasta sitten kun ollaan mitta täynnä. Suorasukaiseen keskustelukulttuuriin kuuluu ehkä väljempi suhde ihmisen ja mielipiteen välillä, mistä seuraa ehkä rohkeampia ja suorempia mielipiteitä, jotka alkavat mitellä keskenään.

Keskustelukulttuurit ovat paikallisemminkin hyvin erilaisia tässä suhteessa, jotkut ovat suorasukaisempia tai jotkut varovaisempia. Keskustelukulttuurit eroavat toisistaan sen suhteen, miten paljon sanasodassa varjellaan henkilöitä mielipiteiden takana. Perheet, suvut, ystävä- ja harrastuspiirit ja työyhteisötkin tuntuvat olevan erilaisia tässä asiassa. Siinä, miten paljon samaistutaan mielipiteisiin ja missä määrin samaistetaan mielipide esittäjäänsä ja kuinka vakavasti tätä asiaa tulkitaan.

Olen itse aina kokenut olevani varovaisen keskustelukulttuurin kannattaja, johtuen ehkä siitä että olen itse herkkätunteinen sekä kielestä ja ilmaisutavoista tarkka. Tämä piirre on ollut minussa lapsesta asti, eikä sitä ainakaan heikentänyt se, että opiskelin aikana jolloin kielellinen käänne löi omalla tieteenalalla läpi.

Lisäksi inhoan pahastua. Se tuottaa voimakkaan tunnereaktion, joka tuntuu koko kehossa. Minun on niissä tilanteissa erittäin vaikea alkaa rauhallisesti argumentoida, miksi tuo tai tämä mielipide oli mielestäni huono tai väärä tai kohtuuton. Jotkut ovat tässäkin erilaisia. Tiedän ihmisiä jotka saavat virtaa närkästyksestä tai suuttumisesta. Minä en, pikemminkin se lamaa minua. Sitten ei auta kuin aikalisä.

On paradoksaalista, että ohjauksen puolestapuhujana ja hyvän yhteisöohjauksen edistäjänä teen työtä juuri sillä kentällä, joka on luonteenlaadulleni niin vaikea: erimielisyyden rakentava ilmaiseminen ja kärsivällinen keskustelu.

**

Onhan itse asiassa todella vaikeata ajatella, etteivätkö mielipiteet kertoisi koko ajan lausujastaan, minusta tai vastapuolesta! Siksipä sitä yliopistossa oppi olemaan hiljaa, kunnes on varma siitä, mitä aikoo sanoa... Opiskelijana ollessani koin vaikeana ylipäänsä minkään ajatuksen esittämisen, esiintymisjännittämisen takia, mutta ehkä myös tästä syystä. Alkuvuosina jännitinkin kaikkia suurryhmätilanteita. Ei saisi olla tyhmä! (Kaaron kuvaamat keskustelut ovat ehkä niitä, joissa ei leimaudu vain tyhmäksi vaan myös moraalisesti huonoksi, pahikseksi. No, yliopistolla näitä asioitakaan ei välttämättä eroteta toisistaan. Väärä mielipide on nopeasti synti.)

Sitten kun aikanaan opin tekemään ensin tutkimustyötä, oli pakko kestää se että mielipiteisiini ja näkemyksiini puututaan oikeastaan koko ajan. Urani eteni koulutus- ja ohjaushommiin, opin pedagogiikkaa ja tajusin, että merkityksellinen oppiminen etenee mielipiteitä ja näkemyksiä törmäyttämällä, niitä ihmettelemällä ja purkamalla. Siinä olisi uskallettava joskus esiintyä muille myös tyhmänä, tai avattava ja purskautettava ilmoille sellaisetkin näkemykset, joita ei hetken päästä itsekään allekirjoittaisi. Tai jotka peräti nolostuttavat. Uutta ymmärrystä ei synny ellei olemassa oleva ymmärrys tule näkyväksi ensin.

Tämän tyyppisessä kohtaamisessa voi palveluksen muille tehdäkin se, joka töräyttää sen mitä ensin tulee mieleen, vähän tyhmäksikin osoittautuvan ajatuksen. Hän ensinnäkin antaa muille mahdollisuuden jatkaa vastakommenteilla ja perusteluilla. Hän ottaa myös ensimmäisenä tämän riskin: "mitä tämä ajatus kertoo minusta". Hän antaa kasvonsa sille ensimmäiselle, keskeneräiselle ajatukselle. Kiitos niille jotka tähän pystyvät. Minulle se on aina yhtä vaikeaa.

**

Monelle meistä on olemassa joku tai joitakuita, tilanteita ja ihmisiä, joiden kanssa omien mielipiteiden tutkiminen on maksimaalisen turvallista. En usko että tätä tilaa pystytään luomaan kaikkialle. Mutta maksaisi ehkä vaivan miettiä, miten se tapahtuu. Eihän esimerkiksi haitallisista ennakkoluuloista voi kasvaa ulos, ellei kehtaa jossain tutkia ennakkoluuloisia asenteitaan?

Olen hommannut itselleni kirjan, jota on moni ohjausalan kollega kehunut. Toivon sen kertovan jotain siitä, kuinka tähän tilaan tietoisesti päästäisi. Kirja on William Isaacs: Dialogue: The Art Of Thinking Together. Ajattelin postata kirjasta myöhemmin.

4 kommenttia:

  1. Tuo Kaaron juttu oli kokonaisuutena aivan loistava, vaikken ihan kaikista yksityiskohdista olekaan samaa mieltä. Tunnistan myös todella hyvin tuon taipumuksen suojautua - sitä on minussa itsessäni paljon, ja monet ihmiset tuntuvat kerta kaikkiaan sietämättömän hyökkääviltä. Mutta on kyllä hyvä joutua/päästä kouluttamaan itseään. Tämä nyt loppusuoralla oleva kirjan kirjoittaminen yhdessä toisen kanssa on ollut mielettömän hyvä koulu. On ollut pakko sekä oppia sietämään että oppia sanomaan. Kun vaikeat keskustelut käydään suojaisesti kahden kesken, niin on voinut opetella aika turvallisesti kestämään aika isoakin tunneaallokkoa. Välillä tuntuukin että mulla on kaksi puolisoa, Kati ja Matti. Kenenkään muitten kanssa en joudu kahnauksiin ja tee sovintoa yhtä usein. Ajan oloon se lisää luottamusta siihen että kaikkea ei tarvitse kontrolloida etukäteen siltä varalta että huonosti käy jos sanon...

    VastaaPoista
  2. Kiitos Liisa! Minullekin juttu kolahti ja jätti joitakin "niin, mutta" ajatuksia. Ehkä se oli juuri siksi onnistuneella tavalla kärjistetty. Loukkaantuminen ja itseensä ottaminen ovat kaksisuuntainen asia, viestintää. Kummassakin päässä riittää mietittävää. Minulle tämä asia on aktivoitunut myös siksi, että löysin itseni twitteristä, johon en oikeastaan ikinä uskonut innostuvani. Osittain siksi että se tuntuu olevan nopeiden reaktioiden ja pikaisesti ilmaistujen mielipiteiden kenttä.

    Minua askarruttaa juuri nyt se miten paljon ihmiset muuttavat mielipiteitään, muuttavatko. Ja mietin myös missä asioissa meillä ylipäänsä on, tai täytyisi olla, tai olisi hyvä olla, mielipide...

    Tuosta kirjoittamisprosessista olisi kiinnostavaa kuulla lisää!

    VastaaPoista
  3. Vau, twitterissä! Se on aina hienoa, kun joku koettelee mukavuusalueensa rajoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Mä arvasin että sä ymmärtäisit miksi se on ISO askel! :D Hassuinta on se että en ollenkaan tehnyt mitään päätöstä asian suhteen. Jotenkin liu-uin sinne, en edes tiedä miten siinä kävin niin.

      Poista