tiistai 31. maaliskuuta 2015

Ohjauksen keskustelukeinoista ja niiden välttämisestä

Kirjoittaessani erästä tekstiä törmäsin pitkästä aikaa ajatukseen, johon olen viitannut tutkimuksissani ohimennen usein, samoin tässä blogissa, ainakin täällä. Se voi tuntua itsestään selvältä, mutta tuskin kaikille... Eikä siitä ainakaan välttämättä ole liikaa tutkimusnäyttöä.

Uskon, että ohjaustilanteissa tuppaa käymään niin, että jos ohjaajalla ei ole hyviä tutkivan orientaation keinoja, hän tulee neuvoneeksi asiakasta enemmän kuin ehkä itsekään tajuaa. Tai ainakin tulee puhuneeksi tavalla, jonka ohjattava voi helposti kuulla neuvomisena. Joskus näin käy, vaikka ohjaaja ei mielestään neuvo, tai ainakaan haluaisi neuvoa. (Ja huom: en vieläkään itse ajattele että neuvominen olisi kategorisesti pahasta. Tässä ei ole kyse siitä ollenkaan.)

Ajattelin tätä paljon väitöskirjatyöni yhteydessä. Silloin ohjausta määriteltiin niin, että pyrittiin ottamaan etäisyyttä sekä opettamiseen että psykoterapiaan. Kummankin, opettamisen tai psykoterapian, ajateltiin ikään kuin "tietävän paremmin", olevan liian direktiivisiä, kumpikin omalla tavallaan.  Opettamisessa ajateltiin olevan kyse asiantuntijatiedon välittämisestä ohjattavalle. Psykoterapiassa taas ajateltiin diagnostisen tulkinnallisen katseen lukevan ohjattavaa jotenkin sellaiseen suuntaan, jossa asiakasta katsotaan liiaksi ongelmien kantajana tai ylipäänsä häntä tulkitaan hänen "ylitseen".

Tutkimukseni näytti, että ohjaustilanteessa pyrittiin sekä kyselemään ohjattavan ajatuksia, että ottamaan niihin ehdottavasti kantaa. Ohjaus sisälsi käytäntöjä, joissa tasapainoiltiin ohjattavan oman näkemyksen esille saamisen ja institutionaalisesti relevantin näkemyksen esittämisen välillä. Ohjaus sisälsi käytäntöjä, joiden tarkoitus oli saada näitä molempia "pöytään" ja yhteen nivotuksi.

Sain jonkin verran kommentteja siitä, että aineistossani kysymisen tavat eivät vaikuttaneet monipuolisilta tai reflektiota tukevilta. Olin itsekin sitä mieltä, ja nyt vielä enemmän, että juuri tutkivan puheen keinot olisivat voineet olla monipuolisempiakin. Lisäksi psykoterapiassa tavalliset peilaavat ja summaavat tulkinnalliset puheenvuorot olivat suhteellisen vähäisessä käytössä.

Tämä on kyllä hyvin linjassa sen kanssa, että  tuolloin haluttiin hyvin selvästi välttää psykologityön konnotaatioita ja "liiallista tulkitsemista". Psykoterapian leimallisuushan on nimenomaan juuri yhtäältä puhumisen houkuttamisen tavoissa ja toisaalta puheen vastaanottamisen ja tulkinnan tavoissa. Lisäksi psykoterapioiden keskinäiset erot näkyvät juuri näissä ilmiöissä selvästi. Esimerkiksi puhumaan houkuttaminen voi tapahtua vaikenemalla (psykoanalyysi) tai hyvin tyypittyneillä kysymyssarjoilla (ratkaisukeskeinen, narratiivinen).

Törmään siis ajoittain tähän ilmiöön, että jos ohjaaja kokee psykologisen tulkitsemisen kovin arveluttavana tai mandaattiinsa kuulumattomana, hän tulee lopulta esittäneeksi neuvoja, yleensä varovaisia ja ehdottavia, mutta kuitenkin: ratkaisuvaihtoehtoja sisältäviä neuvomuotoisia vuoroja. 

Eihän ammattilaisen käytössä ole ylipäänsä kovin monen tyyppisiä vuoroja! Voi suuntautua kysymiseen (1. positio) tai ohjattavan puheen vastaanottamiseen (3.positio). Toinen positio on varattu asiakkaalle: hänen asioistaanhan on kyse. 

Tulkitsevassa tai tutkivassa puheessa kolmannessa positiossa esiintyy paljon toisen puheen yhteenvetoja (formulaatio) tai tulkinnallisia väittämiä.  Mitä enemmän ammattilainen haluaa välttää tuomasta omia näkemyksiään esille kolmannessa positiossa, sen vaativampia ja taidokkaampia välineitä tarvitaan kysymyspuolelle. Muuten keskustelu ei yksinkertaisesti kulje.



On olemassa keskustelutekniikkoja, jossa kysymyksistä on tehty melkeinpä taidetta. Silloin voi käydäkin niin, että asiakas tekee ja lausuu itse kaikki johtopäätökset, tulkinnat ja ratkaisut, eli sekä tulkitsee että neuvoo itseään. Ja ammattilainen keskittyy kysymisen jaloon taitoon. Usein tällöin tosin tarvitaan myös jokin mielekäs tapa ulkoistaa se materiaali, jota kysymyksillä saadaan esiin.

Voisin siis väittää, että jos välttämättä haluat kaihtaa neuvomista keinolla millä hyvänsä, hyväksy se että joudut rikastamaan tutkivan puheen arsenaalia eli kysymyksiä ja toisaalta kuuntelemista ja tulkintaa osoittavia puheenvuoroja (formuloinnit, tulkinnat yms.). Ja jos et halua esittää tulkintoja ja peilauksiakaan - sitten tarvitset vielä paremmat paukut kysymyssettiin! 

**

Itse ajattelen, ettei minkään keskustelukeinon välttäminen sinänsä ole mikään itsetarkoitus.

Pelkkä kysyminen ei myöskään millään muotoa riisu ammatillista vallankäyttöä keskustelusta. Kysyminenhän on vahva vaikuttamisen muoto keskustelussa. Eli ei institutionaalinen epäsymmetria katoa ohjaustilanteesta välttämällä tiettyjä vuorotyyppejä. Minusta institutionaalinen epäsymmetria ei ylipäänsä ole sellainen asia, josta pitäisi päästä eroon.

Sen sijaan uskon, että ohjausta voi haitata minkä tahansa keskusteluvälineen tilanteisesti epätarkoituksenmukainen käyttö. Ja myös se voi haitata ohjausta, jos ohjaaja ei tunne välineistöään tai ei tiedä miten keskusteluvälineet ovat suhteessa hänen omaan ohjausajatteluunsa.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Yhteisöohjauksen solmukohdat, osa III: avainhenkilöt

Jatkan postaussarjaa yhteisöohjauksen solmukohdista. Aiemmat osat ovat täällä ja täällä.

5 Rajanylittäjien ja avaintoimijoiden tilanteen analysoiminen ja heidän tukemisensa.

Yhteisön ohjaustehtävä voi olla sellainen, ettei yhteisö sitä oikein kollektiivisesti tunnista, tai ehdi pitää mielessään. Kun yhteistyöverkosto on hatara, voi ääritapauksessa ohjattava olla ainoa osapuoli, joka kuljettaa tietoa toimintajärjestelmästä toiseen ja pitää ohjausyhteisöä koossa.

Ohjaustehtävän onnistuminen on usein myös joidenkin avaintoimijoiden harteilla. Joskus nämä toimijat ovat myös rajanylittäjiä, eli henkilöitä, jotka toimivat toimintajärjestelmien rajoja ylittävinä fasilitoijina, opastajina, viestijöinä ja ohjaajina. He usein "tulkkaavat" rajan yli toimijoiden pyrkimyksiä ja intressejä toisilleen Näillä toimijoilla on usein monipuolista osaamista sekä ohjaustaitoa; kykyä paitsi ohjata oppijoiden polkuja, myös työyhteisöjä vertais- tai kollegaohjauksen keinoin.

Tampereen yliopistossa haluttiin saada ohjauksen avaintoimijoita yksiköihin tutkinto-ohjelmiin. Tiedettiin että tällaisia vahvoja ohjauksen toimijoita (pelinrakentajia) oli jo ennestään: osa heistä opetushenkilökunnan, osa opintohallinnon väestä. Toisaalta toivottiin heidän osaltaan toimivan pedagogisen keskustelun herättäjinä, auttavan vahvistavamaan yhteisöä ja keskusteluttavan sitä ohjauksen kysymyksissä.  

Heidän tehtäväkseen tuli:
- tukea tutkinto-ohjelman pedagogista kehittämistä
- koordinoida ja tukea tutkinto-ohjelman HOPS-opettajien toimintaa
- ohjata ja neuvoa opiskelijoita
- olla mukana tutkinto-ohjelman ops-työryhmässä.

Kuten arvata saattaa, tehtävään liittyi paitsi uutta ja innostavaa, myös monenlaisia ristiriitoja. Onko ohjausvastaava "lisäresurssi": eli työrukkanen tai toteuttaja, vai työyhteisönsä fasilitoija ja asiantuntijakollega? Mitä jos on annettu tehtävä mutta ei anneta johtajan tai yksikön seniorien tukea? Miten ohjata prosesseja yli toimintajärjestelmien rajojen, jos prosesseja ei johdeta eikä "omisteta"?

Yhteisöohjauksen kehittämisessä voikin olla syytä kysyä, joutuvatko nämä ohjauksen avainhenkilöt ja rajanylittäjät epätarkoituksenmukaiseen rooliin, jos yhteisötason ohjaustoiminta on hahmottumatonta tai toiminnan rakenteet ja normit (kuten meritoitumiskäytännöt tai palkitsemisjärjestelmät) eivät tue sitä. Individualistiset opetuskulttuurit tuottavat yleisemminkin juuri tällaisia ohjauksen ongelmia. Yksilöt kantavat ongelmia, joita eivät pysty ratkaisemaan, koska ne ovat yhteisötason kysymyksiä ja he voivat kuormittua työssään tai kokea sen ristiriidat sovittamattomina. 

Ohjausvastaavia tuettiin heille räätälöidyillä koulutuksilla ja he perustivat verkoston, jota opintopsykologi koordinoi. Ohjausvastaaville syntyi muutakin toimintaa, joka kokosi heitä säännöllisesti yhteen ohjauksen kysymysten äärelle.

Ohjausvastaavien kohdalla vaikutti tärkeältä selventää heidän tehtäväänsä: ei henkilö jolle saa osoittaa kaiken ohjaamiseen liittyvän, vaan henkilö joka tukee ja keskusteluttaa yhteisöään. Avainasiaksi osoittautui johtajan tuki heidän työnsä tavoitteille. Lisäksi vertaisohjauksen koulutus auttoi kirkastamaan sitä, miten ohjauksen avainhenkilö voi olla ohjaavassa roolissa sekä opiskelijaan nähden että kollegoihinsa nähden. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse on itse asiassa yhteisön toiminnan fasilitoimisesta. Tämä roolimuutos ei ole helppo, mutta ei myöskään mahdoton.

Ohjausvastaavat tuntuvat olevan omassa yhteisössään myös rajanylittäjiä: he ymmärtävät yliopistoyhteisön eri kieliä: "pedagogiikkaa", "opiskelijaa", "hallintoa" ja "tutkimusta". He pystyvät ymmärtämään yhteisössä useita näkökulmia ja intressejä ja selventämään niitä rajojen yli. Tällaisten toimijoiden jaksaminen voi olla koetteella, mutta he ovat myös usein taitavia ja työstään innostuvia, sitoutuneita ihmisiä.

Edit: seuraava osa täällä

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Yhteisöohjauksen solmukohdat, osa II: yhteistyön ja viestinnän välineet

Jatkan postaussarjaa yhteisöohjauksen mallinnuksesta käyttäen esimerkkinä TAY:n opintojen ohjauksen kehittämistä ja Campus Conexus -hankkeessa opittua.  Tuntuu siltä, että näitä postauksia voi tulla aika paljon - muuten taitavat venyä liian pitkiksi lukea. Eli tässä numerossa vain yksi solmukohta! 

4 Yhteistyön ja viestinnän välineet: olemassa olevat välineet ja niiden toimivuus, tarve uusiin välineisiin; osataanko välineitä käyttää tai ymmärretäänkö niiden suhde perimmäiseen tavoitteeseen.

Kun yhteisö tai verkosto yrittää ohjata prosesseja, tarvitaan erilaisia tapoja, joilla joukko ihmisiä pystyy kommunikoimaan työnsä äärellä ja vaikuttamaan työnsä kohteeseen jotenkin järkevästi ja systemaattisesti. Tämä voi olla usein työlästä. Lisäksi organisaatioissa saatetaan kehittää tai ottaa käyttöön erilaisia yhteistyön välineitä ennen kuin niiden tarve on aidosti herännyt. Eli ennen kuin ihmisten ajatukset ja työtavat ovat kääntyneet sellaiseen suuntaan, että välineissä on oikeasti heille mieltä. Tästä nouseekin usein kuultu valitus siitä, että jonkin yhteisen tehtävän äärelle kokoontuminen on "pois perustehtävästä".

Esimerkiksi individualistisessa opetuskulttuurissa toimitaan kärjistäen sanottuna niin, että jokainen tekee omaa palastaan ja muu koetaan häiriöksi. Yhteinen suunnittelu tai osaamistavoitteista tai arvioinnista keskustelu on silloin riesaa ja turhaa. Silloin yhteisö ei pääse toimimaan, kehittämään järkeviä yhteisiä toimintatapoja eikä myöskään luomaan yhteistä toimintaa niin pitkälle, että se vähitellen alkaisi myös helpottaa yksilöiden kuormaa ja lisätä siihen muita hyötyjä. (EDIT: tässä muuten esimerkki opettajista, jotka jaksoivat nähdä tämän vaivan)

Välineiden kanssa käy usein myös niin, että niistä tulee päälle liimattuja, eivätkä toimijat aidosti käytä niitä, koska eivät tunnista, mikä on niiden taustalla oleva käsitys työn kohteesta ja työn tavoitteesta. Ohjaussuunnitelmat tai ohjaussopimukset opinnäyteprosessien tukena ovat yksi tällainen väline, joista on käyty monillakin yliopistoilla melkoista kiistaa. Näistä on tosiaan monenlaista mieltä joka yliopistoyhteisössä. Joillekinhan ne ovat täysin luonteva juttu: tuki ja tsekkauslista tärkeälle neuvottelulle, sopimiselle ja dialogille. Jotkut taas kokevat, että jotain sellaista, joka on ollut arkisesti itsestäänselvää, orgaanista ja perinteen mukaista, muutetaan ikävien lomakkeiden kautta jäykäksi ja formaaliksi. Ja jotkut kokevat, että kirjoittamalla nimen sopimukseen joutuu jossain vaiheessa, jollain väärällä tavalla, tilille asioista, joista ei halua joutua tilille. Jotkut kokevat ohjaussopimukset opiskelijan oikeusturvan tukena. Jotkut taas opettajan oikeuksien uhkana. 

(Näistä reaktioista voisi saada oman tutkimuksensa, itse asiassa. Vilauta yhteisölle uutta työvälinettä, ja saat esille paljon keskeistä tietoa siitä, miten työ rakentuu ja millaiset rakenteet sitä pitävät koossa ja mitkä ristiriidat rakenteisiin on upotettu.)

Yksi väline, jota TAY:n opetussuunnitelma- ja hallinnollisen uudistuksen yhteydessä huomattiin tarvittavan, oli "ohjaussuunnitelma". Haluttiin huolehtia, että uudella tavalla järjestyneet yksiköt ja niiden tutkinto-ohjelmat olisivat itse selvillä siitä, miten opiskelijoita ohjataan, kuka tekee mitäkin, miten ohjaus asettuu vuoden kiertoon ja miten sitä seurataan ja arvioidaan.  Ohjaussuunnitelman rakentaminen asettui yksikköjen ja tutkinto-ohjelmien ohjausvastaaville. Ohjausvastaavista sananen lisää tuonnempana, tulossa on oma solmukohtansa näille erityisille toimijoille, joita kutsun avainhenkilöiksi ja usein myös rajanylittäjiksi.

Tämä ohjaussuunnitelma-idea sai sekin monenlaista reaktiota osakseen. Taas yksi turha paperi joka pitää täyttää, tämänkin ajatuksen kuulimme. Niin - ehkä pelkät paperit itsessään ovat usein turhia ja unohtuvat jonnekin. Mutta itse ajatus: se että yhdessä ollaan selvillä ohjauksen periaatteista, pelisäännöistä, työnjaosta ja rytmistä -  sehän ei ole turhaa eikä myöskään kaukana kenenkään perustehtävistä. Ei riitä että yksilöt muistavat ja tietävät. Yhteisöllä pitää olla yhteinen muisti niistä asioista, jotka ovat perustehtäviä. Ja opetus ja ohjaushan ovat.

Ohjaussuunnitelmat oli toisellakin tapaa "pakko" tehdä. Laatujärjestelmä (sekin vielä!) oli pian tulossa syyniin, ja sekin oli siis perattava läpi. Pitihän osata kertoa, miten opintojen ohjaus on meillä järjestetty. 

Olin mukana kouluttamassa ohjausvastaavia, jotka porukoineen käynnistivät keskustelua ohjauksesta ja kirjoittivat ohjaussuunnitelmansa. Koulutin myös erikseen ohjausvastaavia vertaisohjauksen kurssilla. Mietimme ohjausvastaavien roolia. Yritimme nähdä sen yhteisön keskustelua fasilitoivana, pikemminkin kuin henkilönä, jolle kaikki ohjaamiseen ja opiskelijoihin liittyvä nakitettaisiin. Ohjausvastaava onkin vertaisiaan ohjaava (ts. työskentelyä edesauttava, valmentava) kollega.

Eräs kurssin käynyt kirjoitti oppimispäiväkirjassa ohjaussuunnitelmasta näin (aiheesta enemmän mm. tässä paperissa): "Ohjausvastaavien kollektiivin osalta kuluvan syksyn prosessi (...) ohjaussuunnitelmadokumentin osalta on (...) kääntymässä voiton puolelle, ja ilokseni olen kokenut että olemme varsin hyvin löytäneet yhteisen sävelen yhteisen kohteen äärellä. Prosessin fasilitoijana olen kyennyt pitämään toimintaa yllä siten, etteivät muut ole kuormittuneet liikaa ja toisaalta jaettu ponnistuksemme ohjaussuunnitelman parissa on mitä ilmeisimmin positiivisesti heijastunut tutkinto-ohjelmien itsearviointityöhön."

Ja vielä toinen näkökulma ohjaussuunnitelmaan ja sen työstämiseen: "Seuraavaan tapaamiseen kokosin (...) koko henkilökunnan (pari vain ei päässyt paikalle), kun olin vihdoin ymmärtänyt, että itse keskustelu on yhtä tärkeä kuin sen seurauksena tehdyt päätökset, koska siinä samalla luodaan yhteinen ymmärrys asioista ja sitoutetaan kaikki näiden päätösten taakse. Keskustelu sujui jo helpommin, kun siirryimme pohtimaan ohjauksen konkreettisia muotoja."

Yhteisöohjauksessa yhteistyön välineiden pohtimisen merkitys on siinä, että valittaisiin sellaisia toimintatapoja (tapoja kokoontua, tapoja puhua, tehdä päätöksiä, dokumentoida asioita ja arvioida toimintaa) jotka edistäisivät tavoitteeseen pääsyä ja yhteistoimintaa, eivätkä ainakaan olisi yhteisen tekemisen "hengen" vastaisia.


EDIT: Pahoittelut ulkoasuongelmista. Olen kirjoittanut eri koneella ja yllättynyt itsekin, millaisena teksti välillä näyttäytyy. Yritän parantaa :-)


lauantai 14. maaliskuuta 2015

Keväthartaus

Kävin tänään kauppareissulla Tahmelan rannassa. Aurinko paistoi huikaisevan siniseltä taivaalta, oli lämmintä ja tuuletonta. Täydellinen lauantain kevätsää. Kevät on varhaisessa ja tuntui ihan pökerryttävän ihanalta.

Pyhäjärven rantajää oli muodostanut pitkältä matkalta ihmeellisen töyssyreunan, jota oli todistamassa jäällä paljon ulkoilijoita, pyöräilijöitä, koiranulkoiluttajia, perheitä, turistiporukoita, vauvanrattaiden työntelijöitä...





Panin merkille miten ihmisten kesken voi syntyä yhteys, eräänlainen jaettu autuus, melkeinpä hartaus, kun he yhdessä sattuvat todistamaan jotain tällaista ihmeteltävää ja kaunista.

Lapset olivat tolaltaan innosta, juoksentelivat jäällä sinne tänne, kyyristelivät ja kurkistelivat jäätunneleihin. Ne onnekkaat joilla oli kurahousut, saivat kahlata syvällä rantavedessä, tökkiä jäätä ja mutaa kepillä ja kantaa jääpaloja sinne tänne. "Kato äiti mitä LOHKAREITA mä kannan!" "Tääl on isi vettä! Tääl on VETTÄ ja mä seison täällä!"




Oli mahtavaa kuunnella miten jää rymisi ja paukahteli. Aurinko lämmitti ja kevät huikaisi, lohdutti, valaisi ja vei kaiken turhan mennessään.

Valokuvaajat tiirailivat ja sihtailivat, kuulin jonkun viettäneen jo pari tuntia jäällä kuvaamassa. Eräs kävelijä oli kauempana selällä jääkynnyksen takana, hän oli käynyt selälleen makaamaan jäälle auringonottoon. Kaikkia hymyilytti ja ihastutti, monet jäivät juttelemaan ja päivittelemään. Kävin monta keskustelua joissa kaikissa oli tämä hämmästyneen kiitollinen sisältö.










Tämän halusin jakaa.

Yhteisöohjaus - mitä se on? Solmukohtien esittelyä osa I

Campus Conexuksen jälkeen olen aktiivisemmin pohtinut sitä ohjausjäsennykseni osaa, jota Ohjaustyön opas -kirjassa tuli kehiteltyä vähiten. Se liittyy tilanteisiin, joissa ohjausta toteuttaa kollektiivinen taho, joka on laajempi kuin ryhmä: yhteisö, joskus organisaatio tai verkosto. Ehkä eniten kiinnostavat sellaiset tilanteet, joissa se kollektiivinen toimijuus on piilossa tai heikohkoa. Yhteisöltä puuttuu punainen lanka tai tietoisuus ohjaustehtävästä, tai se on hajallaan organisaation prosesseissa ja rakenteissa.

Tällä näkökulmalla on merkitystä muuallakin kuin korkeakouluympäristössä. Kaikki organisaatioissa tehtävä työ ei tietenkään ole "ohjausta". Organisaatioissa on kuitenkin paljon prosesseja, jotka kuuluvat perustehtäviin ja joita tulisi tietoisesti viedä eteenpäin, mutta joita rakenteet ja työprosessien saamat muodot eivät aina oikein tue. Lopputulos on toimimattomia prosesseja, yksilöiden kuormittumista tai eräänlaisia organisatorisia umpiperiä. Näiden nostaminen esiin on ehkä nimenomaan yhteisöohjauksen kysymys. Miten yhteisö tai organisaatio oppii ohjaamaan juuri tätä prosessia - kenen työ se on, millä keinoin, millaisin tuloksin? Moni asia, mitä ohjauksen alueella TAY: ssa tehtiin opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä, on mahdollista nähdä tämän yhteisö- ja organisaatiotason ohjaamisen esille tuomisena, näkyväksi tekemisenä, kehittämisenä, tukemisena.

Olen sittemmin esittänyt eräänlaisen tarkistuslistan solmukohdista, joita hyvässä yhteisöohjauksessa on todennäköisesti ratkaistu onnistuneesti tai riittävän hyvin. Tai: joita huonosti toimiva yhteisötason ohjaus on tavalla tai toisella sivuuttanut. Nämä ovat niitä asioita, joihin kiinnitimme huomiota, kun Tampereen yliopiston opintojen ohjauksen järjestelmää kehitettiin. Tässä porukassa Campus Conexus siis oli mukana - milloin työrukkasena, milloin fasilitoijana, visioijana, valmentajana tai vain keskustelukumppanina. Se, mistä jatkossa kerron, tapahtui Tampereen yliopiston eri toimijoiden yhteistyönä. En siis väitä keksineeni näitä ideoita yksin. En myöskään TAY:ta esimerkkinä käyttäessäni yritä väittää, että kaikki olisi onnistunut tai tullut valmiiksi. Uskon silti, että monessa asiassa yritimme kysyä oikeita kysymyksiä, ja että näillä kysymyksillä oli merkittäviä seurauksia.

Campus Conexuksessa tehty työ oli joka tapauksessa minulle se konteksti, jonka kautta aloin hahmottaa, että kyse oli juuri yhteisöohjauksesta tai sen herättelystä. Ehkä oma tehtäväni oli jäsentää näitä asioita kootusti kirjassa ja muissa teksteissä.

**

Tässäpä siis listaus yhteisöohjauksen solmukohdista, sekä asiaa konkretisoivia esimerkkejä TAY:n prosesseista. Tästä tulee nyt useampi postaus, koska solmukohtia on kahdeksan. Olen kehitellyt näitä eteenpäin Työpaikkakouluttajahanke -ESR-hankkeen kanssa. Olemme miettineet, miten oppisopimuskoulutuksen ympärillä toimiva verkosto (työpaikka, oppilaitos, oppisopimuskeskus avaintoimijoineen) - toimii opiskelijan ohjaamisen tehtävässään ja kuinka työpaikalla tapahtuvaa ohjausta vahvistetaan. Seuraavaksi toivon pääseväni kokeilemaan ja tutkimaan, miten työterveysyhteistyötä voisi jäsentää tällä kehikolla.

1 Tavoitetyöskentely: miten jaettu tavoite tai työn kohde tunnistetaan ja ymmärretään eri tahoilla, miten onnistumista tai  tulosta mitataan ja millaista tulosta arvostetaan, millaiset arvot tulokseen liitetään; miten yhteneväisiä tavoitteenasettelut ovat?  Ketkä ylipäänsä ovat tavoitteesta tietoisia ja kiinnostuneita? Miten eri toimijat tulkitsevat tavoitetta?


Tampereen yliopiston opintojen ohjauksen järjestelmä oli kehkeytynyt paloina ja koordinoimattomasti.  Nyt haluttiin jäsentää ja yhtenäistää kokonaisuutta ja kysyä aktiivisemmin, mitä ohjauksella oikein tarkoitetaan,  kenen tehtävä se on ja miten työnjako olisi tarkoituksenmukaista järjestää. Samassa yhteydessä toteutettiin opetussuunnitelmatyön uudistusta, jonka yhteydessä päästiin useissa keskustelu- ja koulutustilaisuuksissa kysymään, miten opetus ja opetussuunnitelmatyö halutaan nähdä. 


Syntyi tulkinta ohjauksesta opettajan työn yhtenä ydinalueena. Kyse on oppimisen, opiskelun ja asiantuntijuuteen kasvamisen prosessien ohjaamisesta opetuksen yhteydessä - jokaisen opettajan ja koko opettajayhteisön yhteisenä asiana. Tätä ohjausnäkemystä jäsennettiin ja alleviivattiin ohjauksen linjauksessa, jonka opetusneuvosto antoi. Lisäksi sitä jäsenneltiin ja keskusteltiin lukuisia kertoja eri porukoilla yliopistopedagogiikan koulutuksissa, erilaisissa koko talon yhteisissä tilaisuuksissa sekä pienimuotoisemmissa koulutus- tai ohjaustilanteissa yksiköissä ja tutkinto-ohjelmissa.  Hahmottui myös käsitys siitä, miten opettajien tarjoama ohjaus asettuu suhteeseen muiden ohjauksen toimijoiden ohjaustyön kanssa: mitä tekevät opintohallinnon ohjaustyötä tekevät ja nk. erityisohjauksen toimijat (kuten uraohjaajat tai opintopsykologi). Ehkä ohjaustoimijat alkoivat myös tunnistaa yhteistä työn kohdetta toimialarajojen yli.

Oma kokemukseni on, että joidenkin, tai useidenkin, ihmisten näkemys ohjauksesta muuttui ja kiteytyi tuona aikana, syntyi uudenlaista yhteisöllistä pedagogista ja ohjauksellista ajattelua. Se oli paljon myös sitä, että ihmiset saivat nimen ja kiteytyksen omalle hyvälle ohjaustyölleen ja alkoivat tuntea ylpeyttä siitä. Se alkoi näkyä myös opettajien välisenä yhteisöllisyytenä, orastavana uudenlaisen ammatillisen identiteetin ituna, uusina toimintatapoina, verkottumisina ja rohkeutena kokeilla ja tehdä asioita opiskelijoiden ohjauksessa uudella tavalla. Ja ennen muuta: tehdä yhdessä. Ajattelen jatkuvasti ja usein lämmöllä tätä TAY:n ohjausihmisten ja "pedahörhöjen" (erään yopedakurssilaisen termi) yhteisöä: opettajia, tutkijoita ja opintohallinnon ihmisiä, joita yhdisti kiinnostus olla ohjaavassa dialogisessa suhteessa opiskelijoihin, kollegoihin ja yhteisöönsä.

On tietenkin selvää, että tavoitteet eivät organisaatioissa ole tuosta vaan valittavissa ja uudelleenmuotoiltavissa. Ohjaustyön tavoitteita määrittivät ja määrittävät koko ajan enemmän talouden rakenteet ja maalin jatkuva tempoileva siirtyily. Ohjauksen keskustelut olivatkin mielestäni usein myös selviytymisen keskusteluja, kestämisen, sietämisen ja sopeutumisen keskusteluja. Silti - työnohjaajamaisesti uskon, että myös selviytymisen kannalta tärkeätä on selvittää mikä on toiminnan ydinarvo. Jos taloudelliset realiteetit tai kilpailumentaliteetti kuristavat ohjaustoimintaa, sitäkin tärkeämpää on uskaltaa kysyä, mihin ohjauksella tulisi pyrkiä, mistä ohjauksessa on pohjimmiltaan kysymys. Vieraantumiselta suojaa parhaiten jaettu ymmärrys siitä mikä olikaan tärkeätä.


2 Kokonaisjärjestelmän (ts. potentiaalisesti saman kohteen ympärille jäsentyvän toimintajärjestelmien muodostaman verkoston) ja sen rajapintojen kuvaaminen

Tavoitteen kirkastamiseen TAY:n opintojen ohjauksessa liittyi, että haluttiin kuvata ja kirjoittaa auki, kuka tekee mitäkin opintohallinnossa, opetuksessa ja opinnäytteen ohjauksen prosesseissa. Millä tavoin eri tahot asettuvat opiskelijan prosessien "varrelle", missä tilanteissa on haetaan mistäkin apua. Haluttiin myös selventää, mikä on opettajien ohjaustyön, mikä opintohallinnon tarjoaman neuvonnan ja ohjauksen ja mikä nk. erityisohjauksen (esim.opintopsykologin työ, uraohjaus) tehtävä. Tämä oli Campus Conexuksen tavoite jo ennen kuin uudistukset alkoivat.

Pian huomattiin, että tämä kuvaaminen tuli tehdä kahdella tavalla: henkilökunnalle sekä opiskelijoille. Henkilökunta etsii tietoa tästä kokonaisuudesta aivan eri näkökulmasta kun apua kaipaava opiskelija. Tällaiset "kartat" toteutettiinkin, tosin lopulta eri muodossa kuin hankkeessa alkujaan ajateltiin.  Perusajatus siitä, että yliopiston täytyy tuntea oma ohjauksen "verisuonistonsa" ja osata se kuvata, oli joka tapauksessa mielestäni oleellinen. Se mitä ei voi kuvata, ei ole tunnettua, ja se mitä ei tunneta, ei osata arvioida. Kun jotain joudutaan kuvaamaan, se tulee myös käsiteltyä ja pohdittua läpi. Kuvatessa myös hahmottuu se, onko kokonaisuus ylipäänsä johdonmukainen ja keitä kaikkia tässä on oikeastaan mukana.

Uudet yksiköt ja niissä tutkinto-ohjelmat joutuivat nekin miettimään, mitä he oikein ohjauksen piirissä tekevät ja millainen ohjauksen kokonaisuus heidän toiminnassaan elää. Tästä lisää tuonnempana erään toisen solmukohdan yhteydessä.

3 Työprosessit, niiden rytmittyminen ja yhteistyön kannalta keskeiset toimintatavat


Kun yhteisö ohjaa, tärkeätä on hahmottaa miten ohjattavana oleva prosessi kytkeytyy muihin tärkeisiin prosesseihin. Tässä tapauksessa luontevaa oli miettiä, miten ohjaus ja opetussuunnitelmatyö ovat kytköksessä. Ajatus oli se, että ne ovat oikeastaan "saman kolikon kaksi puolta" eli saumattomassa yhteydessä sekä käsitteellisesti että käytännön työssä. Ohjaushan pohjimiltaan tukee ja edesauttaa kaiken sen onnistumista mitä opetussuunnitelma viitoittaa. Näin sen ainakin tulisi olla...

Tähän työhön liittyy tietenkin monenlaisia perinteitä, toimintatapoja, suunnitelmia, vuosikelloja. Erilaisia tarkastuspisteitä, päätöksiä, suunnittelemisia, kuulemisia ja arviointeja. Tampereen yliopistossa tähän työhön liittyivät myös muuttuneet toimintaympäristöt sekä niissä muutoksessa (välistä kaaoksessa) olevat tavat järjestää työtä ihmisten kesken, suunnitella, neuvotella, visioida ja päättää. Sekä viralliset että epäviralliset valtarakenteet ja päätöksentekotavat. 

Osa näistä kysymyksistä jäi pohtimatta, tai hautautui jonkun muun asian alle. Osaan vaikuttivat kovasti uusien yksiköiden muodostamiseen liittyneet konfliktit ja pettymykset.  Joissain tapauksissa löydettiin uusia toimivia ja innostavia toimintamuotoja, ja huomattiin myös entistä vahvemmin, että opiskelijat ovat yhteisön jäseniä ja heidän tulee olla mukana näissä prosesseissa, ei vain ohjauksen "nauttijoina" vaan sen tekijöinä.

Toinen keskeinen kytkös oli ohjauksen kytkeytyminen tutkimustyön prosesseihin. Tutkimustyön prosesseja ja opetustyön prosesseja johdetaan yliopistolla eri prosesseina ja opinnäytteen ohjauksen saaminen mukaan opintojen ohjauksen kokonaisuuteen ei ollutkaan aivan itsestäänselvää, ja jotenkin eri tahtiseksi tämä prosessi selvästi muodostuikin.

Tämä ydinkysymys - miten oppimis- ja kasvuprosessi asettuu ja kietoutuu tieteellisten työprosessien sisään -- on minulle tuttu monivuotisesta työstä opinnäytteen ohjaajien koulutuksessa ja yrityksistä kehittää jatkokoulutuksen käytäntöjä. Nyt sama kysymys on tullut kiinnostavasti vastaan Työpaikkakouluttajahankkeen kanssa tehdyssä työssä. Siellä kysytään, miten oppisopimuskoulutuksessa opiskelevan oppijan kasvu aikuisuuteen, ammatillisten taitojen ja tietojen oppiminen sekä alkava kasvu ammattiin asetellaan vaikkapa pienyrityksen liiketoimintaprosessien keskelle.

**

Itse näen tämän niin, että avainasia on tunnistaa kaiken työn ytimessä oleva oppimistoiminta. Työ on oppimista ja oppiminen työtä.  Silloin kyse on myös siitä, että hyvä oppijan ohjaus sisältää aina avaimia myös hyvään vertaisohjaukseen työssä: hyviin kollegoiden välisiin käytäntöihin. Niihin käytäntöihin, joissa työssä voidaan harjaantua mutta jossa sitä voidaan myös muuttaa. Jossa seniori ja juniori mahtuvat samaan rinkiin ja silti myös voivat muuttaa positiotaan. 

Eli minua kiinnostaa aina uudestaan se ajatus, että hyvä ohjaus on välttämättä ytimeltään myös hyvää yhteisöllisyyttä. 

**

No - tässä kolme solmukohtaa. Jatkossa viisi lisää!
 
EDIT: seuraava osa täällä

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Me kahvilassa istuttihin...

Miksi kahviloissa istuminen on niin mukavaa?

Onkohan se varhaista mummoutumista, kun rakastan kahviloita koko ajan enemmän ja enemmän? Se on minusta mainiota ajanvietettä, vaikkei sitä kai oikein harrastukseksi voi sanoa? Myönnän että koko ajan suurempi osa vapaa-ajastani kuluu kahviloissa. Tai ehkä se on palautumassa tasolle, jossa se oli opiskeluaikana? Olen tartuttanut tämän kahvilarakkauden myös toiseen lapsistani. Tai ehkäpä se oli hänessä jo valmiina.


Olen aina kirjoittanut mielelläni kahviloissa. Myös lukeminen on mainion mukavaa juuri kahvilassa. Voi lukea kirjoja, sanoma- ja aikakauslehtiä, työpapereita. Kokonaan oma lukunsa on rakkaiden ihmisten tapaaminen kahvilassa. Joskus pitkät kaupunkikävelyt viikonloppuna yhdistyvät kahvilavierailuihin, niin että tulee käytyä monessa kahvilassa peräkkäin.


Kahvilan kuuluu olla mielellään pehmeän puheensorinan kyllästämä. mutta ei liian hälisevä tai kaikuisa. Musiikkia voi olla, mutta sen ei tule viedä liikaa huomiota. Sisustus voisi olla sekin sillä tavoin huomaamaton, että säilyy tietynlainen "silmän rauha". Pehmeitä murrettuja värejä, peilejä ja valoja sopivassa suhteessa. Kelpaa shabby chic ja kirjapinot, tai klassisempi tyyli ja vanhanaikaiset vitriinit. Itämaiset matot, nojatuolit, tyynyt ja huovat ovat sympaattisia. Ne tuntuvat sanovan: asetu mukavasti, viivy!








Kahvilan pitäisi olla oma persoonansa, mieluummin kuin ketjukahvila. Suosikkikahvilani kotikaupungissani Tampereella ovat kaikki aika erilaisia. Se onkin mielenkiintoista, koska Helsingin, entisen kotikaupunkini, mielikahvilani muistuttavat paljon enemmän toisiaan, niissä on kaikissa perinteisen patinoituneen kahvilakulttuurin tuntua. Tampereen rakkaat kahvilat taas ovat kaikki keskenään vähän eri kulttuureista.

Niin - hyvä kahvila voi näyttää monenlaiselta. Mutta pointti on se, että kahvilan pitäjä rakastaa ja arvostaa kahvilanpitoa, kahvia ja herkkuja sekä asiakkaitaan. Se näkyy silloin myös kahvilan olemuksesta ja silloin sinne on hyvä istahtaa mukaan.

Tarjottavien pitää tietenkin olla tuoreita, ensiluokkaisia ja kauniisti esillä. Kahvilalla saisi mielellään olla jokin oma erikoisuus, jota ei saa muualta. Kahvilassa syötävät valitaan vitriiniä tiiraamalla, ei listaa selaamalla. Tarkkaa puuhaa. Aamiainen kahvilassa on yksi mahtava elämän pieni luksus. Voi, opiskeluaikana se oli suurta huvia: aamiaistreffit.

Kannatan hyvää perinteistä mustaa kahvia. Minulle käy vaaleampi tai tummempi paahto. Isot kunnon kupit ja santsi, kiitos... En kaipaa jonotusta baristan luo tai siirappeja kahviini. Haluan ylipäänsä istua kunnolla pöydän ääressä, niin että tilaa on myös laukuille ja lukemisille. Kahvilaan asetutaan rauhassa ja muodostetaan hetkeksi pieni kotipesä.

Ystävällinen ja asiantunteva palvelu on tietenkin kaiken a ja o. Mietin juuri miksi olin niin onnellisessa mielialassa viikonloppuni jäljiltä - ja sehän johtui paitsi rentoutumisesta (olin pienellä reissulla) myös siitä, että kävin monessa hyvässä kahvilassa, jossa sain hymyilevää palvelua  kahvini lisäksi. Palvelu tapahtuu siinä yhdessä kohdassa, kun tilataan ja toimitetaan tilaus. Sen jälkeen ei tarvitse erikseen tehdä mitään. Mieluiten annetaan vaan ihmisten viihtyä kahvilaolotilassaan, joka on joko seurustelua tai lukemiseen uppoutumista. Tästäkin on poikkeuksia, mutta itse tykkään juuri tästä peruslinjasta.

Ne kahvilat joista pidän, ovat sellaisia ettei niissä koskaan anneta ymmärtää että pitäisi jo lähteä ja vapauttaa paikka seuraavalle. Joissain niissä porukka kyllä kiertää hyvinkin vauhdilla, mutta se tuntuu lähtevän asiakkaista itsestään, tietystä jaetusta tahdikkuudesta, jolla huolehditaan että tilaa aina siunaantuu. Henkilökunta ei hätistele ketään.


**

Mutta miksi kahvila. Kahvila on kuin syli: lämmintä, turvallista, aisteja hellivää - aikaa itselle ja jollekulle tärkeälle. Kahvi on lohtua, ja kahvila on lohdun tyyssija. Silloin kun lukee tai kirjoittaa kahvilassa, minulle tulee ihana tunne siitä että olen maailman keskellä, jossain tapahtumien keskipisteessä, maailmassa mukana vaikka omassa rauhassani. Joukossa mutta silti itsekseni. Kahvila on minulle oikeastaan urbaanin elämän ydinkuva, sen myönteinen tiivistymä.



Uuden työpaikkani Tampereen Työterveyslaitoksen työpaikkaruokala on Antellin ravintola. Antell on oululainen legenda, ja pöydissä on paperiset liinat joissa kerrotaan Antellin tarina 1800-luvun lopulta asti, jolloin Katri Antell -niminen nainen lainasi rahaa, osti säkin jauhoja ja alkoi leipoa ja myydä leipomuksiaan. Luen tätä juttua ja aikajanaa aina lumoutuneena, se on hauskasti ja ylpeydellä kirjoitettu. Pitäisi oikeastaan käydä Oulussa katsomassa, millainen on Antellin omenahyve ja "enkkomi kahvi".

Vein hiljattain tätä kahvila-fania lastani kahvilareissulla muistojeni kahviloissa Helsingissä. Oli hurjaa miten voimakas flashback-kokemus se oli. Yhtäkkiä muistin itseni 25 vuotta sitten, olin taas siinä olotilassa. Niiden ihmisten tai niiden ajatusten seurassa. Muistan vielä aivan selvästi tietyt tarjoilijatkin.


Millainen suhde sinulla on kahviloihin? 


PS: Tampereella suosikkikahvilani ovat nämä (suluissa suosikkiherkkuni). Näistä jokaisesta voisi kirjoittaa oman postauksen, koska niillä on oma erityinen sijansa arkipäivässäni ja niihin liittyy tiettyjä tapoja, rituaaleja ja tiettyjä ihmisiä.

Kahvila Aniitta Kauppahallissa (kuohkea ananastäytteinen kääretorttu tai samantapainen unelmaisen kuohkea kermatäytekakku)
Kahvila Runo (sitruunamarenkipiiras)
Bistro Venla (salaatit)
Amurin Helmi (pannari, ruisleipä voilla, korvapuusti)
Pyynikin näkötornin kahvila (tietenkin munkki!)

PSII: Tervetuloa uudelle lukijalle! :-)