tiistai 31. maaliskuuta 2015

Ohjauksen keskustelukeinoista ja niiden välttämisestä

Kirjoittaessani erästä tekstiä törmäsin pitkästä aikaa ajatukseen, johon olen viitannut tutkimuksissani ohimennen usein, samoin tässä blogissa, ainakin täällä. Se voi tuntua itsestään selvältä, mutta tuskin kaikille... Eikä siitä ainakaan välttämättä ole liikaa tutkimusnäyttöä.

Uskon, että ohjaustilanteissa tuppaa käymään niin, että jos ohjaajalla ei ole hyviä tutkivan orientaation keinoja, hän tulee neuvoneeksi asiakasta enemmän kuin ehkä itsekään tajuaa. Tai ainakin tulee puhuneeksi tavalla, jonka ohjattava voi helposti kuulla neuvomisena. Joskus näin käy, vaikka ohjaaja ei mielestään neuvo, tai ainakaan haluaisi neuvoa. (Ja huom: en vieläkään itse ajattele että neuvominen olisi kategorisesti pahasta. Tässä ei ole kyse siitä ollenkaan.)

Ajattelin tätä paljon väitöskirjatyöni yhteydessä. Silloin ohjausta määriteltiin niin, että pyrittiin ottamaan etäisyyttä sekä opettamiseen että psykoterapiaan. Kummankin, opettamisen tai psykoterapian, ajateltiin ikään kuin "tietävän paremmin", olevan liian direktiivisiä, kumpikin omalla tavallaan.  Opettamisessa ajateltiin olevan kyse asiantuntijatiedon välittämisestä ohjattavalle. Psykoterapiassa taas ajateltiin diagnostisen tulkinnallisen katseen lukevan ohjattavaa jotenkin sellaiseen suuntaan, jossa asiakasta katsotaan liiaksi ongelmien kantajana tai ylipäänsä häntä tulkitaan hänen "ylitseen".

Tutkimukseni näytti, että ohjaustilanteessa pyrittiin sekä kyselemään ohjattavan ajatuksia, että ottamaan niihin ehdottavasti kantaa. Ohjaus sisälsi käytäntöjä, joissa tasapainoiltiin ohjattavan oman näkemyksen esille saamisen ja institutionaalisesti relevantin näkemyksen esittämisen välillä. Ohjaus sisälsi käytäntöjä, joiden tarkoitus oli saada näitä molempia "pöytään" ja yhteen nivotuksi.

Sain jonkin verran kommentteja siitä, että aineistossani kysymisen tavat eivät vaikuttaneet monipuolisilta tai reflektiota tukevilta. Olin itsekin sitä mieltä, ja nyt vielä enemmän, että juuri tutkivan puheen keinot olisivat voineet olla monipuolisempiakin. Lisäksi psykoterapiassa tavalliset peilaavat ja summaavat tulkinnalliset puheenvuorot olivat suhteellisen vähäisessä käytössä.

Tämä on kyllä hyvin linjassa sen kanssa, että  tuolloin haluttiin hyvin selvästi välttää psykologityön konnotaatioita ja "liiallista tulkitsemista". Psykoterapian leimallisuushan on nimenomaan juuri yhtäältä puhumisen houkuttamisen tavoissa ja toisaalta puheen vastaanottamisen ja tulkinnan tavoissa. Lisäksi psykoterapioiden keskinäiset erot näkyvät juuri näissä ilmiöissä selvästi. Esimerkiksi puhumaan houkuttaminen voi tapahtua vaikenemalla (psykoanalyysi) tai hyvin tyypittyneillä kysymyssarjoilla (ratkaisukeskeinen, narratiivinen).

Törmään siis ajoittain tähän ilmiöön, että jos ohjaaja kokee psykologisen tulkitsemisen kovin arveluttavana tai mandaattiinsa kuulumattomana, hän tulee lopulta esittäneeksi neuvoja, yleensä varovaisia ja ehdottavia, mutta kuitenkin: ratkaisuvaihtoehtoja sisältäviä neuvomuotoisia vuoroja. 

Eihän ammattilaisen käytössä ole ylipäänsä kovin monen tyyppisiä vuoroja! Voi suuntautua kysymiseen (1. positio) tai ohjattavan puheen vastaanottamiseen (3.positio). Toinen positio on varattu asiakkaalle: hänen asioistaanhan on kyse. 

Tulkitsevassa tai tutkivassa puheessa kolmannessa positiossa esiintyy paljon toisen puheen yhteenvetoja (formulaatio) tai tulkinnallisia väittämiä.  Mitä enemmän ammattilainen haluaa välttää tuomasta omia näkemyksiään esille kolmannessa positiossa, sen vaativampia ja taidokkaampia välineitä tarvitaan kysymyspuolelle. Muuten keskustelu ei yksinkertaisesti kulje.



On olemassa keskustelutekniikkoja, jossa kysymyksistä on tehty melkeinpä taidetta. Silloin voi käydäkin niin, että asiakas tekee ja lausuu itse kaikki johtopäätökset, tulkinnat ja ratkaisut, eli sekä tulkitsee että neuvoo itseään. Ja ammattilainen keskittyy kysymisen jaloon taitoon. Usein tällöin tosin tarvitaan myös jokin mielekäs tapa ulkoistaa se materiaali, jota kysymyksillä saadaan esiin.

Voisin siis väittää, että jos välttämättä haluat kaihtaa neuvomista keinolla millä hyvänsä, hyväksy se että joudut rikastamaan tutkivan puheen arsenaalia eli kysymyksiä ja toisaalta kuuntelemista ja tulkintaa osoittavia puheenvuoroja (formuloinnit, tulkinnat yms.). Ja jos et halua esittää tulkintoja ja peilauksiakaan - sitten tarvitset vielä paremmat paukut kysymyssettiin! 

**

Itse ajattelen, ettei minkään keskustelukeinon välttäminen sinänsä ole mikään itsetarkoitus.

Pelkkä kysyminen ei myöskään millään muotoa riisu ammatillista vallankäyttöä keskustelusta. Kysyminenhän on vahva vaikuttamisen muoto keskustelussa. Eli ei institutionaalinen epäsymmetria katoa ohjaustilanteesta välttämällä tiettyjä vuorotyyppejä. Minusta institutionaalinen epäsymmetria ei ylipäänsä ole sellainen asia, josta pitäisi päästä eroon.

Sen sijaan uskon, että ohjausta voi haitata minkä tahansa keskusteluvälineen tilanteisesti epätarkoituksenmukainen käyttö. Ja myös se voi haitata ohjausta, jos ohjaaja ei tunne välineistöään tai ei tiedä miten keskusteluvälineet ovat suhteessa hänen omaan ohjausajatteluunsa.

2 kommenttia:

  1. Aamen. Tämä selkiytti tosi kivasti sitä mitä tässä nyt on itsekin tullut pohdittua viime aikoina. Olen viimeinkin päässyt käsiksi myös kirjaasi, ja varsinkin ne loppupuolella tulevat ohjauksen orientaatiot mietityttävät kovasti. Tätä lukiessani taas mietin sellaista puhdasoppisuuden vaatimusta, joka esimerkiksi nyt julistaa pannaan jonkin lähestymistavan vuorovaikutuksessa (joskus ei saa neuvoa, joskus ei saa kysyä, joskus ei oikein kumpaakaan...). On ihan oikein, että ihmiset herkistyvät sille mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu, mutta sitten se menee helposti yli, ja aletaan kuvitella, että se just se oma oikeaoppinen tekniikka joka johtaa menestykseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Liisa! Kivaa kun selkiytti. Olisi kiva kuulla lisää siitä, mitä olet miettinyt orientaatioista.

      Poista