sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kateus - peili vai upottava suonsilmä

Kateus on perustunne, jota ilman kukaan ei elämästä selviä. Sitä on vaikea jakaa, mieluiten sitä hautoo yksikseen piilotellen. Olen tässä pohdiskellut omia kateuskokemuksiani, tässä mietinnän tulos.


Jos kateuden kanssa malttaa keskustella, siltä oppii. Läksy on karvasta mutta aika hyödyllistä. Kateus kertoo

- vertaisuudesta ja sen kautta identiteetistä tai sitä koskevista toiveista. Kenen kanssa haluaisit nähdä itsesi vertaisena - sellaisena, joka on samassa asemassa, tilanteessa, lähtökohdissa, kehyksessä tai kulttuurissa: sellaisena jonka kanssa etenet yhtä jalkaa tai jonka elämästä voit peilata omaasi?

- pettymyksistä unelmiin. Mitkä olivatkaan ne suuret toiveet, jotka romuttuivat? Miten tulkitsit noita toiveita? Miksi toivoit juuri sellaista? Miten näiden unelmien kautta itsesi näit?

- harhaluuloista. Millaiseksi uskottelit maailman, läheisesi, tärkeät tekemisesi? Ennen muuta: millaiseksi uskoit itsesi?

- haudatuista toiveista. Mitä et vielä uskaltanut itsellesi suoda? Mikset?

- vakaumuksistasi. Kateuteen tuntuu usein, joskin ehkä hieman valeasussa, liittyvän joku perustava arvo tai vakaumus. Sitä ei heti huomaa, mutta kun kysyy tarpeeksi kauan: miksi kadehdin tuota ihmistä, sieltä voi näkyä uskomus siitä että tuo ihminen kykenee toteuttamaan sen arvon tai päämäärän, joka minun pitäisi.  Tai jonka haluaisin toteuttaa. Miksen siis voisi?

- jostain todellisesta itsessäsi. Kateuden kohde ei usein liene sellainen joka ei missään suhteessa muistuta itseä. Ehkä pikemminkin niin, että kateuden kohde tuntuu näyttävän täytenä sellaista jota itsessä ei oikein päässyt esiin tai tullut todeksi. Kateus kertoo siten myös jostain hyvästä itsessä joka on nupulla, tai hiukan idulla - tai ehkä henkitoreissaan. Mutta kuitenkin jotenkin olemassa.

Työ kehossa, keho työssä

Mietin tohkeissaan olemisen yhteydessä sitä, mistä nyt muutenkin paljon puhutaan: miten henkilökohtaiseksi ja kehokohtaiseksi työ voi ja saa käydä. Antaumuksellisuus on yksi työn hyvinvointia tuottava puoli, mutta myös sen riskitekijä.

Ajatukset lähtivät kiertymään samaan suuntaan, kun twitterissä törmäsin Kauppalehden uutiseen älyrannekkeesta. Jutussa kerrottiin, että työterveyshuollon palveluntarjoaja antaa alennusta työterveysmaksuista, jos työntekijä ottaa käyttöön älyrannekkeen, joka mittaa terveydentilaan liittyviä asioita, tässä pilotoidussa versiossa lähinnä liikuntaan liittyviä asioita. Ajatus on se, että työnantaja voi vielä herkemmin tunnistaa terveysriskejä ja puuttua niihin ajoissa.

Tässä asiassa on aika monenlaisia mietityttäviä ulottuvuuksia. Yksi on se, missä määrin yksilöiden terveys ja sitä koskeva tieto on lopulta työnantajan asia.

Voidaan ajatella, ja onkin ajateltu. että työnantajan kuuluu ottaa työntekijän terveydestä yhä suurempaa  vastuuta, koska työ tunkee niin suuressa määrin ihon alle ja kehoihimme ja mieliimme, yöuniimme ja syömisiimmekin. Eli mitä enemmän työ pureutuu meihin yksilöinä, sen tärkeämpää on että työnantaja käsittelee ja myös "hoitaa" meitä yksilöinä. Jonkun mielestä tämän voi lukea myös yhä suurempana "holhoamisena" eli instituutioiden ylivastuullisuutena ihmisestä. Toisaalta asian voi nähdä myös niin, että yksityisen ja työn välinen raja häilyy ja siirtyy tällaisen tiedonkeruun myötä.

Entä miten vastuu tiedosta ja sen käytöstä lopulta hahmotetaan? Kun mittaamisen kohde on yksilö ja yksilön keho, myös vastuu saattaa helposti hahmottua yksilön vastuuna. Se on tietenkin sikäli oikein, että itsehän me syömisemme, unemme, kehomme hoidamme. Mutta toisaalta silloin katse ei käänny työyhteisöön ja työpaikan käytänteisiin. Ne kuitenkin ovat yleensä työhyvinvoinnin ja työkyvyn kannalta avainasemassa. Jos työpaikalla sairastetaan ja voidaan huonosti, tai uuvutaan, vastuuta johtopäätöksistä pitäisi ottaa työpaikalla ja sen toimintatavoissa.

Ihmisen keho, psyyke, toiminta ja identiteetti ovat väistämättömän kietoutuneita työhön. Työnantaja luo tavallaan suhteen meidän kehoihimme, siinä missä mieliimme, identiteetteihimme, todellisiin ja virtuaalisiin julkisivuihimme ja erilaisiin hengentuotteisiimme. Millainen tämä suhde saa ja voi olla, millaiset tietovirrat ja määrittelyt muovaavat sitä, ja mihin suuntaan me kuljemme tässä asiassa?

En näe oikein realistisena sellaistakaan ratkaisua, että tietämisen kenttä jotenkin lakkaisi laajenemasta, että niitä tiedon palasia ei enää tuotettaisi lisää, yhä eriytyvämmin kysymyksin.

Tämä on samantapainen keskustelu kuin keskustelu lihavuudesta, sen tuottamista kansanterveydellisistä riskeistä ja niihin liittyvistä vastuista. Lihavuus ja muutenkin kehon ominaisuuksiin liittyvät asiat liittyvät myös keskusteluun kehonkuvista, ulkonäöstä, siitä minkä näköisiä ja mallisia saamme olla. Ja siitä miten muokattavia meidän tulisi olla ja missä määrin kehojen muokkaukseen vaikuttavat tietämykset ja teknologiat myös ahdistavat ja alistavat meitä. Mikään tiedon murunen tai väittämä ei tunnu olevan viaton tässä keskustelussa, koska käsitykset tästä asiasta ovat läpeensä moraalisesti latautuneita. Terveyskeskustelun rinnalla käydään keskustelua terveysdiskursseista ja niiden merkityksistä.

En näköjään päätynyt vastaukseen vaan uusiin kysymyksiin...

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Yhteisöohjauksen solmukohdat viimeinen osa: vaikuttavuuden seuraaminen

Tähän väliin kirjoitankin nyt viimeisen osan yhteisöohjauksen bloggaussarjasta. Edellisen osan löydät täältä ja sen kautta muutkin.  Tässä siis viimeinen postaus ja kahdeksas solmukohta.

8 Ohjaustoiminnan vaikuttavuus

Viimeinen mallini elementti on sellainen, jota me emme ehkä systemaattisesti pohtineet Campus Conexus-hankkeessa. Hankeen loppua kohti aloimme tätäkin miettiä, ja kirjoitin asiasta hieman, mutta varsinaisesti asia jäi avoimeksi kysymykseksi. Se saattoi osittain liittyä siihen, että toimintamme kiinnittyi jo toisten tahojen käynnistämiin muutoksiin yliopistossa: tuimme ohjausjärjestelmien, ohjauskäytäntöjen ja yhteisen toiminnan rakentumista niissä kehyksissä, jossa talossa oli päätetty toimia. Lisäksi oli tiedossa, että opintojen ohjaustoiminta vaikuttaa useisiin prosessihin ja siten sillä on useita vaikuttavuuden kriteereitä, joita jokainen yhteisö tai porukka joutuu itse arvioimaan. Oli se varmaan niinkin, että vaikuttavuuden asiat otetaan itsestäänselvinä, etenkin silloin kun on kova kiire rakentaa jokin systeemi uuteen uskoon. Toisaalta - juuri silloinhan niitä olisi otollisinta kysyä!

Campus Conexus ehti toimia vielä aikana, jolloin talossa alettiin valmistautua laatujärjestelmän auditointiin. Siinä yhteydessä, fasilitoinnissa mukana pyöriessä, huomasin, ettei tämä elementti ole todellakaan helppo, vaikka sen tulisi olla keskeisellä sijalla. Toimintaa on ikävä kyllä mahdollista toteuttaa kysymättä tätä kysymystä. Nyt kun olen alkanut asiaa enemmän miettiä ja seurata keskusteluja aiheesta, tuntuu siltä että vaikuttavuudesta puhutaan paljon, mutta tiedetään lopulta aika vähän. Ongelmana lienee useimmin se että ne asiat, joihin haluamme vaikuttaa, ovat monimutkaisia ja niissä tapahtuu seuraamuksia hyvin monen tekijän summana. Usein tiedämme selvemmin sen, mitä vaikutuksia emme halua tai mihin suuntaan toimintaa ei saisi viedä.

Kyse on siitä, mitä ohjaava yhteisö pitää ohjaustoiminnan keskeisenä vaikuttavuuden kriteerinä. Mihin asiaan lopulta ohjaustoiminnalla halutaan vaikuttaa, missä vaikutusten pitäisi näkyä ja millaisella aikajänteellä? Mitä varten ohjausta täytyy olla, tai mitä tapahtuisi jos sitä ei olisi? Tai jos toiminta olisi hyvin heikkoa?

Yliopiston opetusta arvioidaan ja sitä säädellään ulkoa päin joka tapauksessa tutkintojen määrien, valmistumisaikojen sekä tietyltä osin opintojen joutuisan etenemisen (vuodessa 55 opintopistettä suorittaneiden osuus) kautta. Pedagogisen toiminnan näkökulmasta nämä ovat ehkä pikemminkin "tuottavuuden" tai "tehokkuuden", ei niinkään vaikuttavuuden kysymyksiä. Ohjauksen näkökulmasta olisi vaikea olla tyytyväinen siihen, että tutkintoja syntyisi nopeasti ja paljon, jolleivät ne sisällöllisesti ole rakentaneet hyvää asiantuntijuutta ja mielekästä toimijuutta. - Valintavarmuutta, keskeyttämisiä ja loppuunsaattamisia mietitään joskus koulutuksen vaikuttavuusasiana. Silti: yksilön kannalta oikein ajoitettu keskeyttäminen ja suunnitelman muutoskin voi olla hyvä asia.

Vaikuttavuuden kysymykseen onkin vaikea vastata kysymättä, mitä ohjauksen eri osapuolet itse pitävät keskeisenä perusteena ja syynä ohjaustoiminnalle. Mitä siinä tulisi tapahtua ja mistä toimijat itse näkevät, että ovat onnistuneet tai epäonnistuneet? Onko ohjauksen vaikuttavuus korkeissa graduarvosanoissa, vai kenties hyvissä työelämätaidoissa tai uravalmiuksissa vastavalmistuneilla? Onnistuneissa siirtymissä koulutuksen ja työn nivelvaiheissa? Vai siinä ettei jäädä ilman työtä tai ainakaan työttömyys pitkity? Onko taika mielekkäässä suhteessa omaan elämänprojektiin? Vai näkyykö onnistunut ohjaustyö ohjattavan taitavuutena tai asiantuntevuutena, joka näkyy myöhemmin työssä? Onko paras merkki ohjauksen onnistumisesta kokemuksellinen: se, että osapuolet ovat siihen tyytyväisiä?

Kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä että vaikuttavuuden kysymys on vaikea ja silti sitä pitää kysyä. Ajattelen itsekin, että yhteisöohjauksen tärkeä solmukohta, joka pitää tuoda esille heti työskentelyn alussa (vaikka esittelen sen tässä lopussa) on juuri tämä. Miksi ohjaamme ja mistä konkreettisesti näemme onnistumisen? Millaisten asioiden systemaattinen seuraaminen huolehtisi siitä, että tiedämme olevamme tekemässä oikeita asioita? Mistä tiedämme että vaikutus on myönteinen, mielekäs, järkevä? Se ei aina ole täysin ennakoitavissakaan - mutta silti. Jos ohjaus on toimijuuden vahvistamista jollain sosiaalisen käytännön kentällä, mistä toimijuuden vahvistuminen näkyy?

Jos ajattelee, että vaikuttavuuden kriteerin tulisi olla konkreettinen ja sellainen, jota voi seurata, onkin ehkä järkevintä, että niitä olisi useita ja että ne olisivat monipuolisia ja mahdollisia tuloksia laajalti kartoittavia. Silloin voitaisiin ainakin varustautua pahimpia ongelmia vastaan ja myös huolehtia siitä, ettei kavenneta katsetta liikaa.

torstai 14. toukokuuta 2015

Hoffice

Luin tässä jokin aika sitten Me Naiset -lehdestä hauskan jutun "Hofficesta". Hoffice on "home" +  "office". Sillä tarkoitetaan sitä, että joku avaa kotinsa etätyöpaikaksi, eräänlaiseksi pop-up-toimistohotelliksi. Etätyötä tehdään tietyillä pelisäännöillä (mm. jokainen kertoo muille mitä aikoo saada aikaan, ja työtä tehdään 45 minuutin rupeamissa, välillä pidetään taukoa ja jumpataan hartioita, toisia ei häiritä puheluilla, ja yhteisestä hiljaisen puurtamisen tilasta voi vetäytyä vaikka torkuille välillä).  Lounasta syödään yhdessä. Lounasraha on pari euroa, muuten rahaa ei kuviossa liiku.


Moni lehdessä haastateltu koki tällaisen idean mielekkääksi vaihtoehdoksi kahvilassa, kirjastossa, kotona tai toimistohotellissa työskentelylle. Jutussa puhuttiin uudesta kaupunkisosiaalisuudesta, uusista tavoista luoda yhdessäoloa tai väljästi sopimuksenvaraista yhteisöllisyyttä ja  muotoilla uudelleen työn ja vapaa-ajan, työn ja kodin rajaa.

Helsinki on aktivoitunut näköjään hofficejen suhteen muutenkin. Täältä näet lisää, samoin Riitta Oittisen omakohtaisesta jutusta Tiedetoimittaja-lehden verkkosivuilla.

Minulle tuli heti mieleen vanha kunnon kirjoitusretriitti. Tuo hofficen idea on oikeastaan pohjimmiltaan aika samanlainen. Luodaan ohjaavia rakenteita jokaisen omalle työskentelylle, uppoudutaan omaan työhön, mutta työhiljaisuus jaetaan toisten kanssa. Yhteisöllisyyttä joka on väljää, joustavaa, tarkoituksellista mutta kotoista ja ihmisen kokoista. Sopivaa ryhmäpainetta ja rakennetta. Silti aika yksilöllistä.

En tiedä tulisiko minun koskaan lähdettyä jonkun vieraan ihmisen kotiin töitä tekemään. Todennäköisesti olen siihen liian erakko. Mutta se minua tuossa kiinnostaa, että sosiaalisuuden muodot, ja tavat järjestää aikaa ja tilaa, ovat tosiaankin muokattavana ja muutoksessa.

Jos tuollaiselle on kysyntää, se tarkoittaa että liikkuvia työntekijöitä, joille ajatus on luonteva, on koko ajan enemmän.

Olen miettinyt työn ja yksityisen välistä rajaa ja liukumaa muutenkin viime aikoina, siitä pian lisää.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Jatkopohdintaa tohkeissaan olemisesta

Jäin miettimään päivän Hesarin äärellä tänään. Anna-Stina Nykänen kirjoitti sunnuntaijutussaan tohkeissaan olemisen tunteesta, joka on professori Eeva Jokisen mukaan se moodi, jota nykyisessä epävarmassa työelämässä tarvitaan. "Hei-me-tehdään-se" hengellä pyöritetään projekteja ja muita kamppailuja - paikataan purkautuvaa hyvinvointivaltion verkkoa ja psyykataan itseä ja toisia aina uusiin epävarmoihin hankkeisiin. Tällä hengellä myös saadaan aikaan aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä ja innostutaan ajattelemaan yhdessä uudella tavalla. Tohkeissaan oleva altistuu muiden käytettäväksi liiankin helpolla - tässä riski. Toisaalta tohkeissaan oleva voi kantaa innostuksen liekin seuraavaan paikkaan ja kokea pätkissäkin rakentavansa jotain tärkeää. Eli asialla on sekä riistävä että rikastuttava puoli.

Työhön liittyvät tunteet kiinnostavat näköjään nyt kaikkia, ei ainoastaan psykologeja. Innostuksen ohella myös uuvutaan, luovutetaan ja otetaan aikalisää, kertoo Nykänen Jokisen ja kumppaneiden kirjasta. Sen tilasinkin ja postailen siitä lisää kun pääsen katsomaan.

Olen miettinyt tätä asiaa paljon ja kauankin, koska olen itse aika tuulella käypää sorttia, kova innostumaan ja myös innostuksen aallonharjalla väsymään.Tuli mieleen: tohkeissaan olo oli jotain sellaista, jota opin nuorena tutkijanalkuna nopeasti yliopistossa piilottamaan. Yliopistossa tuli olla viileän älyllinen; liika innostus oli aina epäilyttävää, naiivia ja pintapuolista. - Olen vasta nyt, kun olen parinkymmenen vuoden jälkeen irronnut yliopiston huomasta, alkanut tajuta millaista suhdetta työhön yliopistotyö minuun rakensi. Yksi osa sitä oli tämä kummallinen suhde tunteisiin. Tästä lisää joskus myöhemmin.

**

Minusta tuntuu, että joidenkin meistä on helpompi ruveta olemaan tohkeissaan kuin toisten. Joillekin meistä tunteet valtavaat sekä kehon että mielen hyvin todellisina ja pakottavina, joillekin laimeampina ja tyynempinä aaltoliikkeinä. 

Uskon myös, että työelämä etsii meistä koko ajan henkilökohtaisempaa otetta, kuten työn ja tunteiden sosiologit osoittavat. Annamme työlle itsemme ja se muovaa meitä kehoinemme ja mielinemme. 

Nykyisin myönteistä kiinnittymistä työhön kutsutaan "työn imuksi". (Pitäisin itse work engagement -termin käännöksenä "kiinnittymisestä". Näin termiä käyttivät Campus Conexuksen tutkijat Marita Mäkinen, Johanna Annala ja Vesa Korhonen. Se kuulostaa neutraalimmalta, minusta siinä on enemmän se klangi, että sana viittaa myös sosiaalisiin rakenteisiin, ei vain koettuun tilaan. Lisäksi "työn imussa" työ tuntuu olevan se joka imee, eli "työ" on agenttinen. Kiinnittymisessä aktiivisena kuulen työn tekijän. Eli tuntuu subjektilla olevan agenttisuutta enemmän...) 

Työn imu-tutkijat eivät toki tarkoita termillä tunnetilaa, vaan mielekkyyden ja merkityksellisyyden pitkäkestoista kokemusta; sellaista suhdetta työhön, joka mahdollistaa ponnistelun, palkitsevuuden ja ajoittaisen innostuneisuuden tunteen, koska työ on arvokasta ja sen tuloksilla jotain keskeistä merkitystä tekijöilleen. Työn imu kantaa tylsienkin päivien yli.  

Kuten Nykänen Jokista siteeraten toteaa, kukaan ei jaksa olla innostuksen tilassa koko ajan. Tohkeissaan oloa seuraa aina väsähdys, kaipa se on kemiallinenkin totuus.  Tämän takia minäkään en ole erityisemmin flow-tilan perään. Flow on yksi ihmisen mahdollinen olotila, joka toteutuu mielekkässä tekemisessä, jota osaa ja haluaa. Flow alkaa lapsen leikistä. - Oma flowni voi olla niin voimallinen, että en erityisemmin hae sitä, koska tiedän että sitä seuraa sitten myös aika inhottava väsähdyksen tunne.

Minulle yksi vaikein juttu työuralla, joka on sisältänyt paljon kirjoittamista ja projektiksi asettuvaa "rutistavaa" yliopistotyötä, on ollut oppia tuntemaan tämä oma "tohkeissaan olemisen" kaava. Siis se miten se uppoutuva innostus voikaan ihmistä pyörittää, myös kehollisesti... Vaikeaa se on ollut ehkä juuri siksi, että yliopistoinstituutio ei tohtorikokelaidensa kasvattajana ollut kovinkaan taitava "vanhempi"... Tai sellainen se oli minun nuoruudessani, ehkä se on jo muuttunut?

Minua kiinnostaa eniten toinen puoli positiivista psykologiaa. Ei niinkään, milloin olemme tohkeissamme, vaan minkä puolesta jaksamme olla sitkeitä ja kärsivällisiä.  Mikä työssä on merkityksellistä? Minkä pidämme totena ja todellisena? Sen vuoksi en halua mennä työelämän kehittämisessä "me-tehdään-se"-meininki edellä. Tällainen jee-olo voi kyllä ajoittain tulla  ikään kuin sivutuotteena sitten kun ollaan asian päällä. Haluan ylipäänsä, että asiat kiinnittyvät johonkin muuhun kuin olotilaan. Jos koulutan, toivon kyllä että ihmiset innostuvat. Mutta haluan, että sitten kun innostus menee ohi ja he ovat nukkuneet muutaman yön yli, he voivat palata samoihin ajatuksiin, ja todeta edelleen että niissä on järkeä. (Tästä voisi kirjoittaa muuten erikseen: tohkeissaan olo ja koulutus!)

Olisi tärkeätä, että sen innostuksen aallokon alla olisi tällaista rantakalliota. Merkityksellistä yhteistyötä ja ponnistelua kohti jotain mielekästä arvoa. Arvo ei katoa kun tavoite saavutetaan. 

Ja jotta työ ei kuluta meitä loppuun kehoinemme, mielinemme ja innostuksinemme, sen pitäisi olla riittävän jatkuvaa ja työkykyä säilyttävää.

Toisaalta - vaikka työn merkitys yhteiskunnan rakenteena huokoistuu, kuten jutussa todettiin, se on edelleen perustava tapa olla osallinen yhteiskunnasta. Ilman työtä jääminen on edelleen hyvin kohtalokasta. Miten olla tohkeissaan tai tohkeissaan olosta uupunut, jos ei edes pääse osalliseksi?