sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Jatkopohdintaa tohkeissaan olemisesta

Jäin miettimään päivän Hesarin äärellä tänään. Anna-Stina Nykänen kirjoitti sunnuntaijutussaan tohkeissaan olemisen tunteesta, joka on professori Eeva Jokisen mukaan se moodi, jota nykyisessä epävarmassa työelämässä tarvitaan. "Hei-me-tehdään-se" hengellä pyöritetään projekteja ja muita kamppailuja - paikataan purkautuvaa hyvinvointivaltion verkkoa ja psyykataan itseä ja toisia aina uusiin epävarmoihin hankkeisiin. Tällä hengellä myös saadaan aikaan aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä ja innostutaan ajattelemaan yhdessä uudella tavalla. Tohkeissaan oleva altistuu muiden käytettäväksi liiankin helpolla - tässä riski. Toisaalta tohkeissaan oleva voi kantaa innostuksen liekin seuraavaan paikkaan ja kokea pätkissäkin rakentavansa jotain tärkeää. Eli asialla on sekä riistävä että rikastuttava puoli.

Työhön liittyvät tunteet kiinnostavat näköjään nyt kaikkia, ei ainoastaan psykologeja. Innostuksen ohella myös uuvutaan, luovutetaan ja otetaan aikalisää, kertoo Nykänen Jokisen ja kumppaneiden kirjasta. Sen tilasinkin ja postailen siitä lisää kun pääsen katsomaan.

Olen miettinyt tätä asiaa paljon ja kauankin, koska olen itse aika tuulella käypää sorttia, kova innostumaan ja myös innostuksen aallonharjalla väsymään.Tuli mieleen: tohkeissaan olo oli jotain sellaista, jota opin nuorena tutkijanalkuna nopeasti yliopistossa piilottamaan. Yliopistossa tuli olla viileän älyllinen; liika innostus oli aina epäilyttävää, naiivia ja pintapuolista. - Olen vasta nyt, kun olen parinkymmenen vuoden jälkeen irronnut yliopiston huomasta, alkanut tajuta millaista suhdetta työhön yliopistotyö minuun rakensi. Yksi osa sitä oli tämä kummallinen suhde tunteisiin. Tästä lisää joskus myöhemmin.

**

Minusta tuntuu, että joidenkin meistä on helpompi ruveta olemaan tohkeissaan kuin toisten. Joillekin meistä tunteet valtavaat sekä kehon että mielen hyvin todellisina ja pakottavina, joillekin laimeampina ja tyynempinä aaltoliikkeinä. 

Uskon myös, että työelämä etsii meistä koko ajan henkilökohtaisempaa otetta, kuten työn ja tunteiden sosiologit osoittavat. Annamme työlle itsemme ja se muovaa meitä kehoinemme ja mielinemme. 

Nykyisin myönteistä kiinnittymistä työhön kutsutaan "työn imuksi". (Pitäisin itse work engagement -termin käännöksenä "kiinnittymisestä". Näin termiä käyttivät Campus Conexuksen tutkijat Marita Mäkinen, Johanna Annala ja Vesa Korhonen. Se kuulostaa neutraalimmalta, minusta siinä on enemmän se klangi, että sana viittaa myös sosiaalisiin rakenteisiin, ei vain koettuun tilaan. Lisäksi "työn imussa" työ tuntuu olevan se joka imee, eli "työ" on agenttinen. Kiinnittymisessä aktiivisena kuulen työn tekijän. Eli tuntuu subjektilla olevan agenttisuutta enemmän...) 

Työn imu-tutkijat eivät toki tarkoita termillä tunnetilaa, vaan mielekkyyden ja merkityksellisyyden pitkäkestoista kokemusta; sellaista suhdetta työhön, joka mahdollistaa ponnistelun, palkitsevuuden ja ajoittaisen innostuneisuuden tunteen, koska työ on arvokasta ja sen tuloksilla jotain keskeistä merkitystä tekijöilleen. Työn imu kantaa tylsienkin päivien yli.  

Kuten Nykänen Jokista siteeraten toteaa, kukaan ei jaksa olla innostuksen tilassa koko ajan. Tohkeissaan oloa seuraa aina väsähdys, kaipa se on kemiallinenkin totuus.  Tämän takia minäkään en ole erityisemmin flow-tilan perään. Flow on yksi ihmisen mahdollinen olotila, joka toteutuu mielekkässä tekemisessä, jota osaa ja haluaa. Flow alkaa lapsen leikistä. - Oma flowni voi olla niin voimallinen, että en erityisemmin hae sitä, koska tiedän että sitä seuraa sitten myös aika inhottava väsähdyksen tunne.

Minulle yksi vaikein juttu työuralla, joka on sisältänyt paljon kirjoittamista ja projektiksi asettuvaa "rutistavaa" yliopistotyötä, on ollut oppia tuntemaan tämä oma "tohkeissaan olemisen" kaava. Siis se miten se uppoutuva innostus voikaan ihmistä pyörittää, myös kehollisesti... Vaikeaa se on ollut ehkä juuri siksi, että yliopistoinstituutio ei tohtorikokelaidensa kasvattajana ollut kovinkaan taitava "vanhempi"... Tai sellainen se oli minun nuoruudessani, ehkä se on jo muuttunut?

Minua kiinnostaa eniten toinen puoli positiivista psykologiaa. Ei niinkään, milloin olemme tohkeissamme, vaan minkä puolesta jaksamme olla sitkeitä ja kärsivällisiä.  Mikä työssä on merkityksellistä? Minkä pidämme totena ja todellisena? Sen vuoksi en halua mennä työelämän kehittämisessä "me-tehdään-se"-meininki edellä. Tällainen jee-olo voi kyllä ajoittain tulla  ikään kuin sivutuotteena sitten kun ollaan asian päällä. Haluan ylipäänsä, että asiat kiinnittyvät johonkin muuhun kuin olotilaan. Jos koulutan, toivon kyllä että ihmiset innostuvat. Mutta haluan, että sitten kun innostus menee ohi ja he ovat nukkuneet muutaman yön yli, he voivat palata samoihin ajatuksiin, ja todeta edelleen että niissä on järkeä. (Tästä voisi kirjoittaa muuten erikseen: tohkeissaan olo ja koulutus!)

Olisi tärkeätä, että sen innostuksen aallokon alla olisi tällaista rantakalliota. Merkityksellistä yhteistyötä ja ponnistelua kohti jotain mielekästä arvoa. Arvo ei katoa kun tavoite saavutetaan. 

Ja jotta työ ei kuluta meitä loppuun kehoinemme, mielinemme ja innostuksinemme, sen pitäisi olla riittävän jatkuvaa ja työkykyä säilyttävää.

Toisaalta - vaikka työn merkitys yhteiskunnan rakenteena huokoistuu, kuten jutussa todettiin, se on edelleen perustava tapa olla osallinen yhteiskunnasta. Ilman työtä jääminen on edelleen hyvin kohtalokasta. Miten olla tohkeissaan tai tohkeissaan olosta uupunut, jos ei edes pääse osalliseksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti