sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kateus - peili vai upottava suonsilmä

Kateus on perustunne, jota ilman kukaan ei elämästä selviä. Sitä on vaikea jakaa, mieluiten sitä hautoo yksikseen piilotellen. Olen tässä pohdiskellut omia kateuskokemuksiani, tässä mietinnän tulos.


Jos kateuden kanssa malttaa keskustella, siltä oppii. Läksy on karvasta mutta aika hyödyllistä. Kateus kertoo

- vertaisuudesta ja sen kautta identiteetistä tai sitä koskevista toiveista. Kenen kanssa haluaisit nähdä itsesi vertaisena - sellaisena, joka on samassa asemassa, tilanteessa, lähtökohdissa, kehyksessä tai kulttuurissa: sellaisena jonka kanssa etenet yhtä jalkaa tai jonka elämästä voit peilata omaasi?

- pettymyksistä unelmiin. Mitkä olivatkaan ne suuret toiveet, jotka romuttuivat? Miten tulkitsit noita toiveita? Miksi toivoit juuri sellaista? Miten näiden unelmien kautta itsesi näit?

- harhaluuloista. Millaiseksi uskottelit maailman, läheisesi, tärkeät tekemisesi? Ennen muuta: millaiseksi uskoit itsesi?

- haudatuista toiveista. Mitä et vielä uskaltanut itsellesi suoda? Mikset?

- vakaumuksistasi. Kateuteen tuntuu usein, joskin ehkä hieman valeasussa, liittyvän joku perustava arvo tai vakaumus. Sitä ei heti huomaa, mutta kun kysyy tarpeeksi kauan: miksi kadehdin tuota ihmistä, sieltä voi näkyä uskomus siitä että tuo ihminen kykenee toteuttamaan sen arvon tai päämäärän, joka minun pitäisi.  Tai jonka haluaisin toteuttaa. Miksen siis voisi?

- jostain todellisesta itsessäsi. Kateuden kohde ei usein liene sellainen joka ei missään suhteessa muistuta itseä. Ehkä pikemminkin niin, että kateuden kohde tuntuu näyttävän täytenä sellaista jota itsessä ei oikein päässyt esiin tai tullut todeksi. Kateus kertoo siten myös jostain hyvästä itsessä joka on nupulla, tai hiukan idulla - tai ehkä henkitoreissaan. Mutta kuitenkin jotenkin olemassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti