sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Sisäinen este

Yksi näkemys ohjauksesta on että ohjauksessa poistetaan toimijuuden esteitä ja että toimijuuden esteet ovat usein sisäisiä, eräänlaisia elämän varrella rakennettuja suojauksia tai puolustusmekanismeja. Tällaisen ajatuksen esittää emeritusprofessori Mikael Leiman dialogisen ohjauksen mallissaan. Olen lueskellut sitä viime aikoina ja samalla miettinyt omia sisäisiä toimijuuden esteitäni. Asiasta lisää mm. Toimijuuden tuki -hankkeen sivuilta ja kirjasta Toimijuuden tuki: dialoginen ohjaus. (Koivuluhta & Kauppila 2015)

Olen hyvin kiinnostunut Leimanin luomasta ohjausmallista, vaikka itse määrittelenkin ohjausta eri tavalla ja painottaisin monia asioita toisin. Tulen kuitenkin varmaankin kirjoittamaan Leimanin ajatuksista lisää myöhemmin. Mielestäni hän kirjoittaa innostavasti ja koskettavasti, niin että praksis tuntuu tekstissä.

Mutta olen kyllä tosiaan itsekin sitä mieltä, että toimijuuden esteitä voi usein hahmottaa sisäisinä. Niiden tausta on "ulkoinen" ja niitä voisi kyllä analysoida myös yhteiskunnallisina rakenteina. Silti niiden tarkastelu sisäisenä esteenä on sikäli mielekästä että sisältäpäin niihin aukeaa muutoksen mahdollisuus.

On hämmentävää kohdata jokin oma sisäinen esteensä ikään kuin uudestaan, kun on kuvitellut sen jotenkin haalistuneen tai lakanneen olemasta merkittävä. Elämän erilaiset taitekohdat tai muutokset nostavat tällaisia esteitä esiin joskus uudelleen ja entistä ehompina. Sitä voi sitten miettiä, muuttuuko este sitä käsittelemällä, vai yksinkertaisesti toimimalla toisin?

Ei voi tietää ellei kokeile. Elämä on näkökulmakysymys, mutta samalla kovin pragmaattista.



Nämä sisäiset esteet ovat usein ulkopuolisille mysteerejä. Sisäisesti tottakin todempia. Vastapuhe, neuvot ja tsempit auttavat harvoin. Keskustelu ja jakaminen on kyllä ehdottoman tärkeää, ja tietenkin sekin tieto, että muut eivät estettä näe. Tämä tieto voi pitää ihmisen liikkeessä ja toiminnassa, ja rohkaista. Tämä tieto ei kuitenkaan poista estettä. Se saattaa auttaa väistämään sitä ja lieventämään sen otetta. Mutta ei poistamaan. Ehkä keskeisintä on se että pystyy itse tutkimaan estettä niin paljon kuin uskaltaa.  Uskon Leimanin tavoin, että vain se auttaa, että esteen omistaja itse pääsee havainnoivaan positioon.

Voipi olla myös niin että jotkut sisäiset toimijuuden esteet pysyvät kannettavinamme koko elämän. Niiden kanssa sitten jotenkin opitaan pelaamaan.


Koivuluhta, M. & Kauppila, A. (toim.) 2015. Toimijuuden tuki: dialoginen ohjaus. Publications of the University of Eastern Finland, Reports and Studies in Education, Humanities and Theology.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Toimijuudesta

Nykyisten tutkimuskuvioiden yksi johtolanka on "toimijuus". Se on käsite, joka kuvaa ohjauksen päämäärää. Ohjattavan toimijuutta tulisi vahvistaa.

Olen jotenkin kotiutunut tämän käsitteen käyttöön niin pitkälle, että onkin ehkä aika alkaa kummastella ja kyseenalaistaa sitä hieman. Olen päässyt keskusteluun eri tutkijoiden kanssa, jotka avaavat käsitettä eri suuntiin ja painotuksiin.

Ensinnäkin. Voiko käsitettä palauttaa konkreettisen vuorovaikutuksen tasolle? Onko paikannettavissa siirtymiä, jotka ratkaisevasti muuttavat toimijuutta? Onko mahdollista sanoa vaikka että kaksi tuntia sitten toimijuus oli erilaista kuin nyt? Eilen toimijuus oli erilaista kuin tänään?


Jotenkin tuntuu, että kyllä VOI sanoa, että viime kesänä toimijuus oli erilaista kuin tänään. Ja VOI sanoa vaikkapa, että äskeisessä keskustelussa jokin muutti JOTAIN toimijuuden kannalta merkityksellistä, ehkä toimijuuden edellytyksiä. (Mutta se ei riitä! Olen joskus kirjoittanut siitäkin, miten saman perustavan, mannerlaattoja liikauttavan oivalluksen voi joutua tekemään hyvin monta kertaa ennen kuin se muuttuu toisenlaiseksi todellisuudeksi.) Eli: koska toimijuus on yksilön suhde SEKÄ elämänhistoriallisesti jäsentyvään toimintaan t. koettuun elämänkulkuun ETTÄ vaihtuviin sosiaalisiin kenttiin, ei olekaan ihan äkkinäisesti mahdollista todeta toimijuuden muuttuneen. Se johtuu siitä, että asiat, joita ihmisen toimijuudessa sovitellaan yhteen, ovat suhteellisen laajoja ja moniulotteisia ja ajassa jäsentyviä. Niiden "havaitseminen" mielessä tai keskustelussa ei ole ihan yksinkertaista.  Havaitsemiseen vaikuttaa se, että tulkintamme näistä kentistä (samoin kuin itsestämme) muuttuu koko ajan.

Toimijuus on vähän sellainen juttu, että oikeassa elämässä sen muutoksen kyllä kiistatta tajuaa ja tuntee. Se on aivan päivänselvää, kun sen näkee itsessä, omassa lapsessa, läheisessä, työkaverissa, opiskelijassa tai asiakkaassa. Mutta sen todentaminen tieteellisin menetelmin on kinkkisempi juttu. Ja vielä vaikeampaa todistaa, että juuri ohjauksella oli merkittävä vaikutus toimijuuden muutoksessa.

Onko toimijuus eräänlainen "ideaalityyppi", eli käsitteellinen kooste, joka kuvaa jotain sellaista moniulotteista kokonaistilaa, jota kohti yritetään suuntia ja liikahtaa, mutta jota ei välttämättä puhtaaksiviljeltynä koskaan havaita? Ja se, miksi sitä on vaikea havaita, johtuu sen luonteesta perspektiivi-käsitteenä? Se ei ole absoluuttinen vaan aina suhteessa johonkin?

Tätä pitää ihmetellä uudestaan ja uudestaan. Toimijuutta pitää yllä niin moniulotteiden kudos asioita, että ei se muutos vaan jäsenny muuta kuin matkan päästä. Tarvitaan vuosien perspektiivi ymmärtää miten toimijuus kehkeytyy ja muuntuu. Eniten aina hämmästyttää se, että miksi jokin asia ei yhtenä hetkenä ole mahdollinen, ja sitten toisena hetkenä se onkin. Eikä sitten enää oikein tajua, missä ne esteet olivatkaan.

Ainoa mikä on varmaa: toimijuus muuttuu vain jos:

...on tutkiva mieli joka kyselee, järjestelee, tarkastelee elämän eri lankoja ja kuteita ja on valmis katsomaan mikä liikkuu ja mikä on missäkin kiinni. On oltava valmis kysymään asioita.

... on tekoja, toimimista, siirtymistä, paikan vaihtamista, paikan ja tilan variaatiota. Kokemusta joka karttuu ja muovaa meitä ja tuottaa koko ajan uutta perspektiiviä siitä, mikä on mahdollista.

... on osallisuutta ja pääsyä tekemään, toimimaan, ottamaan osaa. Minäksi voi tulla vain yhteisyydessä ja osallisuudessa.

... toisten ihmisten turvaa ja rakkautta, joka mahdollistaa nuo edelliset: että se (minä) joka katsoo (itseään), katsoo myönteisesti ja arvostaen eikä armottomasti ja estäen.


tiistai 2. kesäkuuta 2015

Alli ja Anssi ne yhteen soppii: yhteistyösuhde ohjauksen onnistumisen takeena

Alkaa tässä päästä pian tutkimisen makuun. Vauhtia ja suuntaa tullut hommaan monestakin syystä. Silloin kun asiat pyörivät paikallaan tai etenevät hitaasti, on vaikea olla turhautumatta. Sitten kun hommat alkavat virrata (siksi että ilmestyy uusia voimia pyörittämään asioita tai on itse asettunut uuteen "asentoon"), sen tyhjäkäynnin aikaiset ajatustyöt ja muut tekemiset voivat tulla käyttöön.

Yksi asia jota olen miettinyt kauan, ja johon nyt alkaa tulla konkreettista  reittiä eteenpäin, on "työskentelyongelman" tai työskentelyn kohteen yhteinen määrittäminen.

Psykoterapian tutkijat ovat pitkään olleet sitä mieltä, että onnistunut yhteistyösuhde -- "työskentelyliitto" eli allianssi -- on tekijä, joka parhaiten ja vakuuttavimmin selittää terapian onnistumista. Minun on kyllä helppo uskoa se myös ohjauksen osalta. vaikka se ei ole tietenkään ainut asia, joka työskentelyn onnistumiseen vaikuttaa. Ei yksi tekijä koskaan ole.

Silti olen aivan vakuuttunut että ohjausprosessin alku ja siinä syntyvä yhteisymmärrys intresseistä, motivaatiosta, työskentelyodotuksista, -tavoista ja niiden perusteluista on keskeinen tekijä yhteistoiminnan onnistumiselle. Se mikä alussa tehdään näkyväksi, tekee helpommaksi myös korjata suuntaa ja arvioida tekemistä yhdessä myöhemminkin, matkan jo alettua.

Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä ole. Kerta toisensa jälkeen olen todennut, miten usein ohjauksellisissa tilanteissa tämä unohtuu, lähdetään tarjoamaan toiselle ratkaisuja oletettuun ongelmaan (asiakastilanteissa) tai tarjoamaan omien intressien mukaista toimintavaihtoehtoa (työyhteisön ryhmätilanteissa) selvittämättä ensin, missä ollaan, millä asialla itse kukin hahmottaa olevansa ja miten eri osapuolet tulkitsevat sen tilanteen tai asian jonka äärellä ovat.

**

Tästä pitäisi nyt sitten päästä eteenpäin ja saada tutkimusta aikaan usemmallakin saralla. Miten tämä yhteinen työskentelyn kohde ja kysymys rakennetaan, mitä eri tapoja tähän on eri tyyppisissä tilanteissa? Mitkä tekijät voivat uhata allianssia ja miten sitä voidaan korjata ja uusintaa?  Mikä on riittävää yhteisymmärrystä ohjauksen onnistumiseksi? Millä ehdoin vaikuttavuutta on mielekästä mitata yksilöllisen ja toisaalta yhteisöllisen toimijuuden muutosten todentamiseksi?