torstai 20. elokuuta 2015

Päiväkirjatyöskentelyyn?

Laitan tähän blogin lukijoiden tiedoksi ystäväni Käen Marin (Beamcoaching) pitämien tämän syksyisten päiväkirjaryhmien linkin. Molempiin ehtii vielä mukaan.

Beamcoaching löytyy myös facebookista

Mari ohjaa taidolla, herkkyydellä ja suurella sydämellä luovien prosessien kanssa työskenteleviä. Päiväkirjatyöskentelyllä on arvaamattomia mahdollisuuksia kenen tahansa työskentelyyn ja arkipäivään.

Päiväkirja on ollut omassa elämässäni kahdeksanvuotiaasta asti, sain syntymäpäivälahjaksi kiinalaisen koristeellisella kannella varustetun viivoitetun päiväkirjan. Siinä oli punainen nauha, jonka saattoi laittaa merkiksi. Kirja on tallella ja sitä on aika hauska lukea. Käsiala on aluksi siistiä ja kuvaus hyvin yksityiskohtaista (tarina alkaa syntymäpäivän aamusta). Myöhemmin käsiala muuttuu suttuisemmaksi ja tekstit suorasukaisemmiksi. Tekstistä näkee selvästi, mitä kirjaa olen kulloinkin lukenut. Hupaisaa.

Minua kiinnostaa kovasti millä kaikilla eri tavoilla kirjoittaminen voi olla työnohjauksen ja luovien prosessien tukena. Pysyn kuulolla, ehkäpä saan Marilta haastattelun?


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kun neuvo ei toimi

Olen miettinyt vanhaa tutkimusteemaani, neuvomista ja neuvomisen kautta tapahtuvaa ongelmanratkaisua. Olen kutsunut sitä myös ongelmanratkaisuorientaatioksi (Vehviläinen 2014a, b). Se on keskeinen osa monia ammatillisia käytäntöjä sekä arkielämän kanssakäymistä. Ongelmakuvauksiin ja huoliin vastataan usein neuvolla.

Kun huoli on monimutkainen, ahdistava ja pitkäkestoinen, neuvo voi kuitenkin tuntua ikävältä ja olla epätervetullut responssi. Miksi?

Yksi näkökulma asiaan on se, että murhettaan tai vaikeuksiaan käsittelevä ihminen on haavoittuva.
Sen kertominen, että asiat eivät ole hyvin, tuottaa eräänlaisen paljastumisen kokemuksen. Siksi huolen kertoja usein kaipaa osakseen myötätuntoa; ikään kuin luvan kokea asiansa vaikeana. Liian nopea ja mutkaton neuvo tuottaa sellaisen olotilan, että toinen ei orientoidu asian työläyteen, ahdistavuuteen tai muuten vaan sen mittakaavaan - eli ei "oikeasti ymmärrä".

Toinen näkökulma on se, että neuvo voi tuntua vihjaavan, että asia olisi ratkottavissa jollain yksittäisellä tiedolla tai ratkaisumallilla. Neuvon vastaanottajasta voi tuntua, että toinen aliarvioi hänen tietämystään. Useinhan vaikeissa ongelmissa kyse on siitä, että pelkkä tieto mahdollisista tai järkevistä toimintatavoista ei ole riittänyt. Huolen potija on todennäköisesti jo tietoinen ratkaisumalleista, ehkä kokeillutkin monenlaista vaihtoehtoa, muttei silti ole kyennyt ratkomaan tai lieventämään ongelmaa. Usein vaikeat pitkäkestoiset ongelmat eivät liitykään tiedon tai toimintamallien puutteeseen, vaan sisäisiin esteisiin, kompleksisiin ristiriitoihin, yhtäaikaisiin vastakkaisiin voimiin, tunnekuormiin ja ylipäänsä monien asioiden yhtäaikaiseen vaikutukseen.

Kun kuuntelee laajoja ongelmakuvauksia, joita erilaisissa auttamistilanteissa kerrotaan, niissä on yleensä mukana paitsi ongelman luonnehdintaa, myös vaihtoehtoisia tulkintatapoja ja analyysejä ongelman syistä. Lisäksi kuvauksiin kietoutuu lukuisia ratkaisuyrityksiä, oman toiminnan kritiikkiä, ihmettelyä, miksi itse toimii niin kuin toimii, ja yrityksiä analysoida sitä, mikä omassa toiminnassa ylläpitää ongelmaa. Kertoja on siis jo ongelmaa aukoessaan itsereflektiivinen ja myös tietoinen siitä mikä ehkä olisi järkevää. Huolen kuvaukset sisältävät paradoksin: tiedän miten tämän pitäisi mennä, mutta se ei mene niin! Sellaiseen puheeseen "no mikset tee näin"  tai "tiedäthän että usein ihmisille on hyväksi näin" -tyyppinen neuvo töksähtää ja tuntuu lattealta. Se ohittaa tärkeitä osia siitä mitä toinen on jo sanonut, se ei tunnu virittyvän siihen, mitä toinen yrittää omasta kokemuksestaan kertoa.


Neuvo on voi mennä ohi myös silloin, kun aihe on sillä tavoin henkilökohtainen, että kenelläkään muulla ei ole mahdollisuutta tietää, miten olisi lopulta paras menetellä tai mitä on ylipäätään tehtävissä.

Vielä yksi näkökulma: joskus oikein painokas neuvominen tuottaa sellaisenkin implikaation, että jos ei toimi neuvon suuntaisesti, on vaikea palata samaan asiaan enää uudelleen.

Ja viimein: neuvomisen ongelma huolen kertojan kannalta on siinä, että sen voi kuulla puheenaihetta sulkevana puheenvuorona, tai ainakin aiheesta siirtymistä mahdollistavana. Sen jälkeen on vaikea enää jatka asian aukomista, ja voi olla että se keskustelutila, jota huolen kertoja kaipasi, jää ottamatta. Arkikeskustelujen huolenkerrontatilanteissa on havaittu sellainen keskustelun kulku, että ongelmia käsiteltäessä ratkaisuvaihtoehtojen käsittely kuljettaa asiaa kohti ratkaisua ja siten mahdollista puheenaiheen vaihtamista.

Silti: huolen kuulijalle tulee usein kuitenkin ensimmäiseksi mieleen ratkaisuehdotuksia. Niin se vain on!  Ja totta tosiaan -  neuvohan voi olla myös oikein onnistunut teko. Omat ohjauksen tutkimusaineistonikin ovat täynnä neuvoja, joita vastaanottaja kipeästi kaipaa ja ilomielin vastaanottaa (Vehviläinen 2009). Neuvon onnistumisen elementeistä voisin kirjoittaa seuraavaksi myös tänne. Neuvomisen onnistumisen tekijöitä on eritelty paljon ohjausvuorovaikutuksen tutkimuksissa.

Olen myös vastustanut ajatusta, että "ohjauksessa ei saa neuvoa". Neuvomisella on paljon käyttöä monentyyppisissä ohjaustilanteissa. Tiedän myös kokemuksesta, että vaikka ammatillisessa tilanteessa ammattilainen voi taiteilla koko keskustelun oikeastaan varsinaisesti ottamatta kantaa asiaan, yleensä arkikeskustelussa ja läheisten välisissä suhteissa on kannan ilmaisemisella tärkeä paikka ja merkitys. Joskus huolen kertoja sitä myös nimenomaisesti pyytää: sano nyt rehellisesti mitä mieltä olet! Ehkä tärkeätä onkin kannan esille tuomisen tapa ja tyyli ja etenkin ajoitus.

Miksi tämä neuvon ongelmallisuus minua niin kiinnostaa? Ehkä siksi, että olen itse erittäin huono vastaanottamaan neuvoja. Haluaisin itse keksiä ihan kaiken. :-)


Itse asiassa olemme me ihmiset kyllä arkisessa vuorovaikutuksessamme aikamoisia vuorovaikutustaitureita. Ainakin minä tunnen monia ihmisiä, joilla on loistava kyky tasapainoilla huolen vastaanottajina, valita milloin neuvovat ja milloin eivät ja olla osuvalla tavalla tukena.

Voisi olla hauska kirjoittaa seuraavaksi siitä, mitä kaikkea muuta sitä voi sitten tehdä kuin neuvoa.

Vehviläinen, S. 2009. Student-initiated advice in academic supervision. Research on language and social interaction. 42(2): 143-190. 
Vehviläinen, S. 2014. Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Helsinki: Gaudeamus.
Vehviläinen. S. 2014b. Ongelmanratkaisua opinnäytteen äärellä: neuvot opinnäytteen ohjauksen vuorovaikutuksessa. Prologi  9-26.