sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Katseesta ja sisäisestä katsojasta

Viikonloppuna olin tilaisuudessa, jossa jossain kohtaa puhuttiin arvioinnista ja sen tuottamasta katseesta, siitä miten tietoisuus arvioivasta katseesta vaikuttaa toimintaan. Katse-asia jäi mieleeni.

Olen miettinyt myös viime aikoina aika tavalla sitä, miten arvoiva katse voi rakentua pitkällä ajalla sisäistetyksi, ikään kuin ihmisen omiksi sisäisiksi silmiksi, niin että sen vaikutusta ei huomaa eikä pysty kyseenalaistamaan, ellei elämä erityisellä tavalla pakota siihen.

Olen alkanut myös miettiä sitä Ohjaustyön oppaassa esittämääni ohjausmallia ja toimijuuden ajatusta, miettinyt mitä sieltä puuttuu tai mihin suuntaan sitä jatkaisin. Tekisi mieleni täydentää kirjassa käyttämiäni jäsennyksiä jollain sellaisella käsitteellä tai metaforalla, joka auttaisi käsittelemään tätä asiaa

Sitä että toimijuus kehittyy vain jos "sisäinen katsoja" sallii.

Ja että kehittyvä toimijuus vaatii ajoittain nimenomaan sellaisen tilan ja suhteen, jossa tätä sisäistä katsojaa päästään ihmettelemään ja kyseenalaistamaan.

Ehkä tämä on yksi kohta, jossa ohjaus ja terapia tulevat lähelle toisiaan, ja jossa usein ohjauksessa ehkä keinot tai aika loppuvatkin. Miten syntyisi niin turvallinen ja onnistunut vuorovaikutussuhde ja keskusteluhistoria, että ihminen voisi alkaa tunnistaa toimijuuden sisäisiä esteitä?

Kaikki ohjaussuhteet ja ohjausympäristöt eivät pysty tähän eikä niiden tarvitsekaan. Joskus tosin toimijuuden sisäisiä esteitä purkautuu myös ikään kuin vahingossa, ilman että kukaan sitä osasi erityisesti tavoitella. Joskus oikein ajoitettu ihmismäinen kohtelu tekee ihmeitä!





Minua mietitytti tuoreena työnohjaajana aikanaan kovasti imposter syndrome- ilmiö, huijarisyndrooma. Törmäsin siihen asiakaskunnassani korkeakoulutettujen asiantuntijoiden parissa. Siinä on yksi esimerkki toimijuuden sisäisestä esteestä, jota on vaikea purkaa. Siitä voi tulla tietoiseksi ryhmässä, mutta vertaisryhmä sinänsä ei vielä takaa, että ongelmasta pääsisi eroon. Uskon että monet kantavat tätä asiaa vuosikausia, piilossa.

Jokin tässä katseen, ja erityisesti sisäistetyn katseen. ajatuksessa nyt kiehtoo.

Toinen asia jossa huomaan ajatusteni askartelevan on itsereflektiivinen puhe. Olen kollegan kanssa kirjoittamassa artikkelia, jossa katsomme ammattilaisen ja asiakkaan vuorovaikutusta. Huomiomme kohde on tällä kertaa ammattilaisen interventioissa, mutta minun mielessäni pyörivät myös asiakkaiden kerronnat. Erityisesti minua kiinnostavat kohdat, joissa asiakas pysähtyy kuin paradoksin äärelle, kertoen itsestään ihmetellen, avuttomana. "En käsitä miksi toimin niin kuin toimin, ei tässä ole järkeä minunkaan mielestäni..."

Ihminen ei aina ymmärrä itseään eikä käsitä miksi estää omaa toimijuuttaan.

torstai 24. syyskuuta 2015

Viitekehyksen tarpeesta työnohjauksessa

Jatkan piiiitkästä aikaa postaussarjaa, jonka edellinen juttu on täällä. Kyselin noissa posteissa mm. miksi työnohjaus on niin vaativa ohjauksen laji ja mitä siihen liittyvä "tutkiminen" oikein tarkoittaa.

Tutkiva työskentely on aina vaativaa, kognitiivisestikin. Työnohjaaja joutuu kysymään: miten "luen" -- miten yhdessä luemme -- sitä materiaalia, jota ohjaustilanteessa syntyy?  Mitä tulisi nostaa etualalle, mitä jättää taka-alalle? Mikä tulee näkyviin, mikä jää peittoon?

Kun tutkin ja mietin aikanaan ohjaavaa koulutusta ja sen piirissä toteutuvia ohjaustilanteita, kehkeytyi ajatus, että jos ei ole oikein selviä tutkivan työskentelyn kehyksiä (eli ei ole selvää, mitä tutkitaan), keskustelu ohjautuu helposti pelkkään ongelmanratkaisuorientaatioon. Ehkä jopa sellaiseen ongelmanratkaisuun, jossa ohjaajan tietämys otetaan annettuna, samoin sen pohjalta syntyvät ratkaisuehdotuksetkin. Aletaan siis ratkoa keskustelussa esiin tulevia ongelmia (huolenaiheita, vaikeita asioita) siten, että ohjaaja neuvoo ja tarjoaa ratkaisuja melko aktiivisesti.

Ongelmanratkaisu ilman riittävää tutkivaa työtä ei kuitenkaan ole kovin kestävää. Ei ainakaan useimmissa niissä asioissa, joiden takia maksaa vaivan olla ohjauksessa.

Tutkiva ote edellyttää jonkinlaisen "linssin", kehyksen, viitekehyksen tai käyttöteorian. Viitekehys kertoo, millaisia kohteita on olemassa, miten ne erottuvat taustasta ja antautuvat havainnoitavaksi, miten niitä voi lähestyä, miten ne ovat havaittavissa ja tiedettävissä. Ilman kehystä tutkiminen ei rakennu, kumuloidu.

Jonkin kohteen tutkiminen, "inquiry", edellyttää systemaattista kysymistä, pohdintaa, ajatusten testaamista ja vertailemista - jos tälle toiminnalle ei ole mitään kriteerejä, ajatus ei testaudu eikä myöskään muuta toimintaa.

Tämän vuoksi minun on vaikea lämmetä sellaisille ohjauksen teoretisoinneille, jotka korostavat aivan äärimmäistä tilanteisuutta, "pelkkää läsnäoloa", tässä-ja-nyt kohtaamista.

Tämä "tässä-ja-nyt" on tietenkin se moodi, jossa kohdataan, se välttämätön edellytys, josta käsin työskennellään. Mutta ohjaustilanne viittaa mielestäni kuitenkin myös jonnekin muualle. Sen mielekkyys tulee sen kyvystä kytkeä ihmistä oman elämänsä erilaisiin kulkuihin, polkuihin, tiloihin tai maisemiin. Jos korostetaan sitä, että ohjaaja ei tarvitse viitekehystä ja ainoastaan "kohtaa tässä ja nyt", ei ehkä tulla tietoiseksi siitä, mihin hänen huomionsa sitten kumminkin ohjautuu ja millä perusteella. Jotain tulee aina joka tapauksessa valikoiduksi huomion kohteeksi.

 Tällainen "vain kohtaaminen" voi tietenkin silti joskus toimia äärettömän hyvin tietyn prosessin tietyssä kohdassa: joskus ohjattava on niin vahvasti kykenevä ohjaamaan työskentelyään, että hän osaa hyvin hyödyntää tällaiset peilaamiseen keskittyvät kohtaamiset. Ja ohjaajalla voi olla erinomainen intuitiivinen kyky löytää kulloisestakin tilanteesta mielekkäitä elementtejä.

Psykodynaamisessa terapiassa (ja ehkä muissakin terapioissa?) pidetään ymmärtääkseni ihanteena sellaista ammattilaisen asennetta terapeuttiseen kohtaamiseen, että hän tyhjentää mielensä, vapautuu ennakkoajatuksista ja antaa mielensä liikuskella tässä ja nyt asiakkaan kertomassa "maailmassa". Pointti lienee kuitenkin se, että näin voi toimia teoreettisesti jo varsin harjaantunut mieli: irtoaminen vapauttaa herkistymään niille asioille, joita psykoterapian viitekehys on jo opettanut terapeutin havainnoimaan.

En siis (ollenkaan!) tarkoita intuition käytön kieltämistä (se olisikin hullu ajatus) - vaan ehkä sitä, että mielestäni ohjaus olisi selkeämpää ja laadukkaampaa jos ohjaaja olisi pohtinut perusteitaan tunnistaa tutkivan työn kohteita ja osaisi niistä jotain myös asiakkaalle kertoa.

Eli hänellä olisi ihan reilusti viitekehys tai niiden kombinaatio.