sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Katseesta ja sisäisestä katsojasta

Viikonloppuna olin tilaisuudessa, jossa jossain kohtaa puhuttiin arvioinnista ja sen tuottamasta katseesta, siitä miten tietoisuus arvioivasta katseesta vaikuttaa toimintaan. Katse-asia jäi mieleeni.

Olen miettinyt myös viime aikoina aika tavalla sitä, miten arvoiva katse voi rakentua pitkällä ajalla sisäistetyksi, ikään kuin ihmisen omiksi sisäisiksi silmiksi, niin että sen vaikutusta ei huomaa eikä pysty kyseenalaistamaan, ellei elämä erityisellä tavalla pakota siihen.

Olen alkanut myös miettiä sitä Ohjaustyön oppaassa esittämääni ohjausmallia ja toimijuuden ajatusta, miettinyt mitä sieltä puuttuu tai mihin suuntaan sitä jatkaisin. Tekisi mieleni täydentää kirjassa käyttämiäni jäsennyksiä jollain sellaisella käsitteellä tai metaforalla, joka auttaisi käsittelemään tätä asiaa

Sitä että toimijuus kehittyy vain jos "sisäinen katsoja" sallii.

Ja että kehittyvä toimijuus vaatii ajoittain nimenomaan sellaisen tilan ja suhteen, jossa tätä sisäistä katsojaa päästään ihmettelemään ja kyseenalaistamaan.

Ehkä tämä on yksi kohta, jossa ohjaus ja terapia tulevat lähelle toisiaan, ja jossa usein ohjauksessa ehkä keinot tai aika loppuvatkin. Miten syntyisi niin turvallinen ja onnistunut vuorovaikutussuhde ja keskusteluhistoria, että ihminen voisi alkaa tunnistaa toimijuuden sisäisiä esteitä?

Kaikki ohjaussuhteet ja ohjausympäristöt eivät pysty tähän eikä niiden tarvitsekaan. Joskus tosin toimijuuden sisäisiä esteitä purkautuu myös ikään kuin vahingossa, ilman että kukaan sitä osasi erityisesti tavoitella. Joskus oikein ajoitettu ihmismäinen kohtelu tekee ihmeitä!





Minua mietitytti tuoreena työnohjaajana aikanaan kovasti imposter syndrome- ilmiö, huijarisyndrooma. Törmäsin siihen asiakaskunnassani korkeakoulutettujen asiantuntijoiden parissa. Siinä on yksi esimerkki toimijuuden sisäisestä esteestä, jota on vaikea purkaa. Siitä voi tulla tietoiseksi ryhmässä, mutta vertaisryhmä sinänsä ei vielä takaa, että ongelmasta pääsisi eroon. Uskon että monet kantavat tätä asiaa vuosikausia, piilossa.

Jokin tässä katseen, ja erityisesti sisäistetyn katseen. ajatuksessa nyt kiehtoo.

Toinen asia jossa huomaan ajatusteni askartelevan on itsereflektiivinen puhe. Olen kollegan kanssa kirjoittamassa artikkelia, jossa katsomme ammattilaisen ja asiakkaan vuorovaikutusta. Huomiomme kohde on tällä kertaa ammattilaisen interventioissa, mutta minun mielessäni pyörivät myös asiakkaiden kerronnat. Erityisesti minua kiinnostavat kohdat, joissa asiakas pysähtyy kuin paradoksin äärelle, kertoen itsestään ihmetellen, avuttomana. "En käsitä miksi toimin niin kuin toimin, ei tässä ole järkeä minunkaan mielestäni..."

Ihminen ei aina ymmärrä itseään eikä käsitä miksi estää omaa toimijuuttaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti