torstai 24. syyskuuta 2015

Viitekehyksen tarpeesta työnohjauksessa

Jatkan piiiitkästä aikaa postaussarjaa, jonka edellinen juttu on täällä. Kyselin noissa posteissa mm. miksi työnohjaus on niin vaativa ohjauksen laji ja mitä siihen liittyvä "tutkiminen" oikein tarkoittaa.

Tutkiva työskentely on aina vaativaa, kognitiivisestikin. Työnohjaaja joutuu kysymään: miten "luen" -- miten yhdessä luemme -- sitä materiaalia, jota ohjaustilanteessa syntyy?  Mitä tulisi nostaa etualalle, mitä jättää taka-alalle? Mikä tulee näkyviin, mikä jää peittoon?

Kun tutkin ja mietin aikanaan ohjaavaa koulutusta ja sen piirissä toteutuvia ohjaustilanteita, kehkeytyi ajatus, että jos ei ole oikein selviä tutkivan työskentelyn kehyksiä (eli ei ole selvää, mitä tutkitaan), keskustelu ohjautuu helposti pelkkään ongelmanratkaisuorientaatioon. Ehkä jopa sellaiseen ongelmanratkaisuun, jossa ohjaajan tietämys otetaan annettuna, samoin sen pohjalta syntyvät ratkaisuehdotuksetkin. Aletaan siis ratkoa keskustelussa esiin tulevia ongelmia (huolenaiheita, vaikeita asioita) siten, että ohjaaja neuvoo ja tarjoaa ratkaisuja melko aktiivisesti.

Ongelmanratkaisu ilman riittävää tutkivaa työtä ei kuitenkaan ole kovin kestävää. Ei ainakaan useimmissa niissä asioissa, joiden takia maksaa vaivan olla ohjauksessa.

Tutkiva ote edellyttää jonkinlaisen "linssin", kehyksen, viitekehyksen tai käyttöteorian. Viitekehys kertoo, millaisia kohteita on olemassa, miten ne erottuvat taustasta ja antautuvat havainnoitavaksi, miten niitä voi lähestyä, miten ne ovat havaittavissa ja tiedettävissä. Ilman kehystä tutkiminen ei rakennu, kumuloidu.

Jonkin kohteen tutkiminen, "inquiry", edellyttää systemaattista kysymistä, pohdintaa, ajatusten testaamista ja vertailemista - jos tälle toiminnalle ei ole mitään kriteerejä, ajatus ei testaudu eikä myöskään muuta toimintaa.

Tämän vuoksi minun on vaikea lämmetä sellaisille ohjauksen teoretisoinneille, jotka korostavat aivan äärimmäistä tilanteisuutta, "pelkkää läsnäoloa", tässä-ja-nyt kohtaamista.

Tämä "tässä-ja-nyt" on tietenkin se moodi, jossa kohdataan, se välttämätön edellytys, josta käsin työskennellään. Mutta ohjaustilanne viittaa mielestäni kuitenkin myös jonnekin muualle. Sen mielekkyys tulee sen kyvystä kytkeä ihmistä oman elämänsä erilaisiin kulkuihin, polkuihin, tiloihin tai maisemiin. Jos korostetaan sitä, että ohjaaja ei tarvitse viitekehystä ja ainoastaan "kohtaa tässä ja nyt", ei ehkä tulla tietoiseksi siitä, mihin hänen huomionsa sitten kumminkin ohjautuu ja millä perusteella. Jotain tulee aina joka tapauksessa valikoiduksi huomion kohteeksi.

 Tällainen "vain kohtaaminen" voi tietenkin silti joskus toimia äärettömän hyvin tietyn prosessin tietyssä kohdassa: joskus ohjattava on niin vahvasti kykenevä ohjaamaan työskentelyään, että hän osaa hyvin hyödyntää tällaiset peilaamiseen keskittyvät kohtaamiset. Ja ohjaajalla voi olla erinomainen intuitiivinen kyky löytää kulloisestakin tilanteesta mielekkäitä elementtejä.

Psykodynaamisessa terapiassa (ja ehkä muissakin terapioissa?) pidetään ymmärtääkseni ihanteena sellaista ammattilaisen asennetta terapeuttiseen kohtaamiseen, että hän tyhjentää mielensä, vapautuu ennakkoajatuksista ja antaa mielensä liikuskella tässä ja nyt asiakkaan kertomassa "maailmassa". Pointti lienee kuitenkin se, että näin voi toimia teoreettisesti jo varsin harjaantunut mieli: irtoaminen vapauttaa herkistymään niille asioille, joita psykoterapian viitekehys on jo opettanut terapeutin havainnoimaan.

En siis (ollenkaan!) tarkoita intuition käytön kieltämistä (se olisikin hullu ajatus) - vaan ehkä sitä, että mielestäni ohjaus olisi selkeämpää ja laadukkaampaa jos ohjaaja olisi pohtinut perusteitaan tunnistaa tutkivan työn kohteita ja osaisi niistä jotain myös asiakkaalle kertoa.

Eli hänellä olisi ihan reilusti viitekehys tai niiden kombinaatio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti