sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Pystyvyys, toimijuus?

Olen miettinyt toimijuutta ohjauksen päämääränä ja tajunnut uudella tavalla sen, että nimenomaan pystyvyydellä on erityinen merkitys siinä, että jokin toimijuus ylipäänsä pääsee kehittymään. Pystyvyys sitoo motivaation ja tekemisen yhteen ja varmistaa jatkuvuuden ja tulevaisuuden.

Pystyvyydessä on aina elämänhistoriallisesti ainutkertainen ulottuvuus. Ihminen voi olla osaava ja saada hyvää palautetta ympäristöstään, mutta pystyvyys voi silti olla aivan rikki.

Pystyvyyttä voi yrittää rakentaa "keskimääräisesti" ja "kaikille" vain tiettyyn pisteeseen asti. Yksilölliset ja piilossa olevat toimijuuden esteet vaativat yksilöllistä ohjausta.

Mietin sitä, missä määrin ohjaus voi ylipäänsä raivata pois erilaisia toimijuuden esteitä ja kuinka syvällä ne kulloinkin ovat. Yksi pystyvyyteen liittyvä  erityisongelma on huijarisyndrooma, jota olen ennenkin pohtinut akateemisten ihmisen ongelmana. Kiinnostuin siitä työnohjausurani alussa. Se tuntuu olevan hyvin tavallinen kokemus ainakin akateemisille naisille.

Liityykö huijarisyndrooma mille tahansa aloille? Onko joillain aloilla ympäristön tarjoaman palautteen ja yksilön kokeman sisäisen vakuuttumisen suhde mutkattomampi? Ovatko onnistumisen kriteerit ja näyttämisen tavat sellaiset, että yksilö voi helpommin uskoa riittävänsä ja pätevänsä?

Voiko huijarisyndroomaa syntyä, ellei työhön liity jotain kutsumukseen viittaavaa eetosta? Jotain jonka suhteen on oltava "aito" tai puhdas?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti