lauantai 28. marraskuuta 2015

Havaitun ja koetun haltuunotto

Jatkopohdinta edellisen postauksen jälkeen.

Yhä enemmän huomaan ajattelevani, että kun ihmisellä on oikea iso ja painava huoli, on ensimmäinen tarve sittenkin kuulluksi ja nähdyksi tuleminen. Ei ratkaisu, ei vinkki, ei normalisointi, ei konstien lista, eikä mikään muukaan sellainen teko, joka siirtää välittömästi huomion eteenpäin, tulevaan, pois huolesta tai vihjaa, että nyt pitäisi kohta jo olla myönteisempi... Huomion täytyy ensin kohdistua siihen missä asiakas nyt on, mitä hän kokee. Vasta sitten voi seurata jotain muuta.

Tämä ei tarkoita, että ihmistä kannustettaisiin jäämään muhimaan ongelmaan, tai että hänet jätetään vaille ratkaisumahdollisuuksia.

Ihmisillä on kyllä useimmiten tarve löytää ratkaisuja, edetä ja selviytyä. Uskon sen perustavaksi tarpeeksemme, osaksi elämänhalua, toimijuutta ja elämisen arvoista elämää.

Mutta yhtä perustava tarve on oman tilanteen ymmärtäminen ja jäsentäminen, koetun, havaitun tai kärsityn haltuunotto kokemuksessa ja kehossa. Se että koettu jotenkin tunnustetaan, otetaan omaksi, kudotaan omaan tarinaan.

Kun olen miettinyt, mitä sisältyy tilanteisiin, jossa pettyy institutionaalisiin palvelukohtaamisiin, pettymys liittyy usein tähän. Asia jonka on tuonut käsiteltäväksi, on niin iso ja painava, että sen kanssa haluaisi ensin tulla nähdyksi ja kuulluksi oikein. Vasta sitten pystyy orientoitumaan ratkaisemiseen. Pakollakin voi ratkaisuun siirtyä, mutta siitä jää sellainen pettynyt ja orpo olo, tunne siitä, että ohitettiin.

Sillä on sitten taas monenlaisia seurauksia toipumiselle, ratkaisuille ja toimijuudelle. Näistä ehkä myöhemmin. Jotain tästä mietin myös täällä.

Jo viime postauksen perusteella saattoi arvata, että olen viime aikoina joutunut tekemisiin terveydenhuollon järjestelmien kanssa - jouduin sairaalaan hoidettavaksi yllättäen. Olen jo toipumassa, mutta sairaalajakso pyörii mielessä vieläkin ja kirvoitti monenlaisia ajatuksia. Huomasin muun muassa, että monet sairaanhoitajat ovat mestareita tässä toisen ihmisen näkemisessä ja kuulemisessa. He tekevät sen pienieleisesti, mutkattomasti ja vähin sanoin. Monille heistä tuntuu olevan kuin toinen luonto katsoa asiaa ja tilannetta potilaan kannalta.

Ja se ei ole kiireestä ja ajasta kiinni. Kaksi ihmistä voi käyttää saman minuuttimäärän pyörähtäessään potilaan luona ja tehdä sen aivan eri tavalla.



Joskus kun elämä pysähtyy, ja joutuu etäälle arkisista kuvioistaan, käy niin että kuva muuttuu radikaalisti. Se liittyy ehkä jollain tavalla tähän nähdyksi tulemiseen.

Kohtaamisessa on mielestäni kyse siitäkin, että kun tulee "nähdyksi oikein", pystyy integroimaan omat kokemuksensa tarinalliseen ymmärrykseen omasta elämänkulusta. Huonoissa terveydenhuollon kohtaamisissa ei ole kyse pelkästään siitä, että tulee kohdelluksi objektina. Kyse on myös siitä että sairauden tai avuttomuuden kokemus jää integroitumatta, katkokselliseksi, irralliseksi. Pahimmassa tapauksessa traumatisoituu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti