keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Työpaikan työkyky ja esimiesten tuki

Tässä postaukseni Työterveyslaitoksen Unelmahautomo-blogissa.

Kokosin siihen ajatuksia Kroppa ja nuppi -hankkeen työskentelystä, jossa olemme työskennelleet työyhteisöissä yhteiskehittäen tapoja edistää terveyttä ja työkykyä etenkin fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavassa työssä. Työskentelyssä käytetään ryhmä- ja yhteisöohjauksen työmuotoja.


perjantai 14. lokakuuta 2016

Korppu murenee, opettaja sekoaa

Törmäsin Opettaja sekoaa -videoon ensin, kun kuopus näytti sitä minulle kotona. En pystynyt katsomaan alkua pidemmälle, tuli todella huono olo.  (En linkitä sitä, koska en halua sen leviävän yhtään enempää.) Sen jälkeen törmäsin asiaan twitterissä. Videon alun perusteella opettajalla ilmeisesti menee täysin maltti kännykkää kiellosta huolimatta käyttävän pojan kanssa. Hän huutaa raivoissaan ja kauan ääni lähes särkyen, koulupoika huutaa takaisin, mutta ei ehkä niinkään malttinsa menettäneenä kuin konfrointoituna, puolustautuen. Videon pituudesta näkee sitä katsomattakin, että joku on kuvannut tilannetta kaikessa rauhassa sen kymmenen minuuttia ja saanut sitten älynväläyksen laittaa sen julkiseen levitykseen.

Jos tällainen video leviäisi nuorten keskinäisestä tilanteesta, siihen viitattaisiin selkeästi kiusaamisena. Nyt tilannetta on käsitelty niin, että kyseisen koulun rehtori on selittänyt julkisuudessa, ettei opettajan käytös ole asianmukaista, vaikka viittaa myös siihen, ettei tällä tavalla kilahdeta ilman syytä.

Tämä toi mieleeni yhtäkkiä yläasteelta koulunäytelmän "Korppu murenee". Helena Reunan näytelmässä esiintyy Korpuksi tituleerattu opettaja, joka menettää täysin malttinsa, eli murenee luokkansa edessä. Näytelmällä taisi olla onnellinen loppu, eli syntyi aito kohtaaminen ja sovinto. Esitin itse Korppua. Se oli merkillinen kokemus teini-ikäiselle. En muista minkä aineen tunnilla tämä näytelmä tehtiin, mutta muistan miltä se murenemisen esittäminen tuntui. Pelottavalta.

Mikä tässä on väärin.
- Silmitön huutaminen on väärin
- Opettajan vedättäminen on väärin
- Luokkahuoneen konfliktien kuvaaminen ja levittäminen netissä on väärin, salakuvaaminen ylipäänsä on väärin.
- Yksin jääminen työn ongelmien kanssa on väärin

Miten tilannetta voidaan ratkoa?

Uskon, että tilanteelle naureskelevia oppilaita on samalla myös ahdistanut ja pelottanut - sekä opettajan aggressio, että tunne siitä, että hän "murenee" luokkansa edessä. Tiedän että opettajan kuuluu olla aikuinen ja "pärjätä" murrosikäiselle. Murrosikäinen ei ole vielä aikuinen. Se ei silti tarkoita, ettei murrosikäisen käytös voisi vahingoittaa aikuista. Kukaan ei saisi jäädä yksin tilanteessa, jossa luokan kanssa ei suju ja jossa luokassa ei vallitse luottamus eikä molemminpuolinen kunnioitus.

En tiedä tästä tarpeeksi, mutta siitä olen varma, että videolevitys ei tehnyt tilanteelle eikä sen korjaamisen mahdollisuuksille mitään hyvää.

Somekeskustelussa jokaisella tuntuu olevan mielipide siitä, kenet nyt voidaan jyrkästi tuomita. Ainahan on niin, että  kun jokin vaikea asia räjähtää silmillemme somessa, kommentoijat haluavat äkkiä sanoa, kuka tähän on syypää, ikään kuin asia olisi sitten käsitelty ja selvä.

Someyleisö ei tiedä mitä kaikkea tilanteen takana on. Mutta elämää on tuomioiden jälkeenkin. Toivon että asiaa selvittelevillä on paljon restoratiivista viisautta ja taitoa.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Johdattamassa ohjaukseen - mieleen jäänyttä

Aloitin proffatyöt täällä Joensuussa opettamalla ohjauksen opintojen ensimmäisen johdantokurssin kahdelle eri ryhmälle. Se oli mainio tapa orientoitua. Nautin suuresti keskustelusta opiskelijoiden kanssa. Oli hyvä joutua tiivistämään, mitä itse ohjauksesta ajattelen ja missä alan käytännön sekä tutkimuksen haasteet ovat.

Tästä pohdinnasta jäi muutama kiteytymä mieleen, ne roikkuvat ajatuksissani eräänlaisina ranskalaisina viivoina, en tiedänkö löydänkö asioiden välille kytkentöjä mutta kokeilen, mitä tapahtuu jos kirjoitan ne tähän. Tässä pari ensimmäistä.

Näkymätön ohjaus

On ehkä paradoksi, että juuri nyt kun olen ohjaustietämyksen ympäröimä, olen alkanut herätä huomaamaan, miten näkymätöntä ohjaustyö yhteiskunnassa edelleen on. Se on ammatillisesti näkymätöntä siinä mielessä, että ohjausosaamista on piilossa muiden ammattikäytäntöjen sisällä eikä sitä aina tunnisteta "ohjausosaamiseksi". Samalla se monesti kohdistuu ilmiöihin, jotka eivät ole kenenkään perustehtävänä, vaikka niitä on jonkun hoidettava. Jokaisen on helppo sanoa, että tämä on pois perustehtävästä. Silloin kun tällaisessa yhteisössä on joku ohjausammattilainen, yhteisön vastuulle kuuluva ohjaustyö ikään kuin valuu näiden yksilöiden kannettavaksi.

Näkymättömyys liittyy myös siihen, että ohjausammatit eivät ole yhteiskunnallisessa julkisessa keskustelussa tai päätöksenteossa kovinkaan näkyviä eivätkä tunnettuja. Ohjauksesta saatetaan viljellä karikatyyrejä (esimerkiksi holhoava ja kontrolloiva julkishallinnon näennäisohjaus, tai bisneshenkinen yltiöpositivinen elämäntapavalmennus). Ohjausta ei välttämättä tunneta tai sen merkitystä väheksytään, tai sitten siltä odotetaan täysin epärealistisia tuloksia.

Ohjausala on kuitenkin viimeisen parin vuosikymmenen aikana laajentunut valtavasti - ohjaustyötä tekeviä on yhä enemmän, ohjausammatteja tai tehtäviä myös. Ohjauksen tutkimusta on enemmän ja sen teoreettinen itseymmärrys on edennyt varsinaisia loikkia. Ohjausihmisten osaaminen on monipuolista ja ulottuu useiden tieteenalojen piiriin. Tietoisuus ohjauksen mahdollisuuksista on siten lisääntynyt rohkaisevasti.

Kuva Surakan baarista, Joensuusta

Ohjauksen kahtia jakautunut perinne

Tajusin nyt opettaessani uudelleen asian, jota jouduin miettimään jo silloin kun muinoin kiistelin vastaväittäjäni kanssa siitä, onko counsellingissa (joksi ohjauksen käänsin väitöskirjassani) aina ytimeltään kyse ohjattavan ongelmista. Sillon jo sanoin että ei, ei suinkaan aina ole. Olen edelleen samaa mieltä. Tämä pointti voi tuntua itsestäänselvältä, mutta mielestäni se pitäisi silti sanoa selvästi ääneen. Tunsin tarvetta puhua tästä jo työnohjaajakoulutuksessa. Jos asiaa katsoo vain toisesta ääripäästä, kuva on kapea! Eli kahtiajaosta on kyse:

Ohjauksen yksi juuri on counselling-perinne. Counselling-teoriat ja psykoterapeuttiset teoriat ovat samaa juurta. Counselling on psykologiatieteellistä ja auttamistyön logiikkaa seuraavaa toimintaa, jossa haetaan apua henkilökohtaisiin elämänongelmiin, kuitenkin ilman hoidollisia tavoitteita. Sen ytimessä on usein vastaanotto-tyyppinen toiminta ja ohjaajan ja ohjattavan suhde on asiakkuussuhde. Tällaisen toiminnan ytimessä ovat usein koetut ongelmat ja eri tavat auttaa ongelmia kokevaa ohjattavaa.

Ohjauksen toinen juuri on pedagoginen perinne. Kyse on tavalla tai toisella oppijan kasvun, oppimisprosessien, muutoksen ja harjaantumisen tukemisesta. Tästä perinteestä käsin ohjaus on muutosprosessin palveluksessa olevaa toimintaa, joka ei edellytä kohtaamisen ytimeen "ongelmaa" eikä hahmota ohjattavaa "asiakkaana" eikä läheskään aina jäsenny "vastaanottona".

Monia muitakin hahmotuksia on, mutta nämä kaksi mielestäni selkeästi erottuvat toisistaan ja näiden vuoksi ohjauksen teoriataustan jäsentäminen voi joskus olla varsin työlästä. Näistä vinkkeleistä päin tullaan korostaneeksi hieman eri asioita.

Tähän seinään lyön itse päätäni, koska kirjoitettaessa englanniksi ohjauksesta on valittava joku käännös, joka tuo esiin vain yhden ulottuvuuden. Counselling, guidance tai supervision ovat käännöksiä, joita olen eri tilantessa käyttänyt. Tämä soppa on ollut syy siihen, miksi olen karttanut ajatusta Ohjaustyön oppaan kääntämisestä englanniksi. Ajatus laaja-alaisen ohjauksen mallin englannintamisesta pyörii silti mielessäni.

Lisää jäsennyksiä seuraavassa postauksessa!

tiistai 4. lokakuuta 2016

Osaan, tahdon, kykenen - tai en?

Jatkan vielä edellisen postauksen aiheesta. Oikeastaan tässä on kyse päätöksenteon modaliteeteista. Viimeksi pohdin tahtomisen ja voimisen välistä rajatilaa. Voimista merkityksessä "osata" tai "kyetä".  Eli "onko minusta tähän" vs. "haluanko tätä".

Olen paljon miettinyt aikuisen ihmisen elämänmuutosten ja urapäätösten hitautta ja kitkaisuutta. Yksi syy siihen on tuo aiemmin mainitsemani, että on kovin vaikea tietää, mikä on kykenemisen ja tahtomisen ero. Mutta on muitakin epämääräisyyksiä ja nekin liittyvät modaliteetteihin.

Tuntuu siltä, että on olemassa hämmästyttävä rajatila myös "tahtomisen" ja "mahdollisen" välissä. Tuo "mahdollinen" on sekin "kykenemisen" kysymys, mutta merkityksessä "onko jokin ylipäänsä tehtävissä". Päätöksenteossa, ja tietenkin myös ohjauksessa, yritämme usein erottaa ne asiat, joita kohtelemme faktoina ja joita emme siis voi muuttaa, ja toisaalta ne, joita katsomme voivamme muuttaa. Kutsun itse tätä "liikkuvan osan" etsimiseksi.

Minusta tuntuu että hankalaa on nimenomaan se, että hyvin harvoja asioita on välttämätöntä kohdella faktoina. Silloin elämänmuutosten ja valintojen pohtiminen tuntuu siltä, että pelaa koko ajan liikkuvaan maaliin.

On niin monia asioita, joissa tulee kysyneeksi: Entä jos tämäkään ei ole fakta? Pitäisikö juuri tähän asiaan suhtautua muuttuvana - asiana johon suhtautumiseni voisi muuttua, jota voisin oppia? Mikä pallo tipahtaa? Tai pikemminkin: mikä palikka laitetaan pohjalle ja muut palikat sitten sen päälle?

Aikuisella, etenkin elämän taitekohdissa, on tyypillisesti monta palloa ilmassa. Päätöksenteko on paljon helpompaa silloin kun on olemassa kiistämättömiä faktoja tai niin selkeiksi arvotettuja arvovalintoja, ettei tarvitse rimpuilla.

Tästä pohdinnasta tuli sellainen tunne, että toimijuuden tutkimisessa täytyisi miettiä noita modaalisuuksia. Palaan siis näihin:


Jyrkämä, Jyrki 2007: Toimijuus ja toimijatilanteet – aineksia ikääntymisen arjen tutkimukseen. Teoksessa Seppänen, Marjaana; Karisto, Antti; Kröger, Teppo (toim.): Vanhuus ja sosiaalityö. Sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välillä. Jyväskylä, PS-kustannus. Sivut: 195–217.

Jyrkämä, Jyrki 2008: Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä: hahmottelua teoreettismetodologiseksi viitekehykseksi. Gerontologia 22, 4. Sivut: 190–203.


perjantai 30. syyskuuta 2016

En osaa - tai en halua

Olen viime vuosina, ja viime aikoina erityisesti, joutunut pohtimaan yhtä toimijuuden osa-aluetta. Sitä voisi kutsua pystymisen ja tahtomisen väliseksi rajatilaksi, epäselväksi ei-kenenkään-maaksi niiden välissä.

Se ei ole sama asia kuin pystyvyys. Pystyvyys on luottamusta omaan osaamiseen ja siihen että kykenee selviytymään edessä olevista tehtävistä ja haasteista. Pystyvyys auttaa olemaan sitkeä ja toipumaan kolhuista.

Se mistä puhun, on pikemminkin sitä, että joskus toinen noista kahdesta - pystyminen ja tahtominen - naamioituu toiseksi.  Kokemus voi sanoa: "en pysty tähän, en kykene, minusta ei ole tähän". Ja lopulta kysymys voi ollakin siitä, että en pohjimmiltani HALUA, ei ole motivaatiota, ei sisäistä eikä aina edes ulkoista. Oli vain jostain syystä ajatteluun jäänyt kerrostuma, että tämä asia nyt pitäisi haluta ja osata. Toisin päin voi olla tietenkin myös: haluaisin mutta en osaa. Siinä kohtaa sitten opetellaan.

Tämä pystymisen ja tahtomisen välinen raja on kuitenkin se, jolla ihminen useimmiten tempoilee. Helpompaa on silloin kun molemmat modaliteetit ovat kirkkaat ja selvät.

Elämä rakentuu taitekohdista ja valinnoista, mutta hyvin paljon myös hitaasti kehkeytyvistä suunnista, joiden ratkaisupaikkoja ei aina voi edes tunnistaa. Ja joiden muuttaminen ei asetu yhden valinnan tai päätöksen kysymykseksi.

Se mikä rakentuu meihin hitaasti, myös muuttuu meissä vaivalloisesti.



Uraohjaus on ehkä hahmottanut ohjausprosessin tukemisen niin, että keskitytään noihin polun käänteisiin, risteyksiin ja ratkaisun tai muun aktiivisen panoksen paikkoihin. Minä haluaisin vahvistaa ohjauksen ymmärryksessä ja välineistössä myös sitä hitaiden kehkeytymisten ulottuvuutta: mitä ovat ne hyvät ohjauksen keinot, mallit ja ympäristöt, jotka vaikuttavat näihin kehkeytymisiin suotuisasti? MIten toimivat ne ohjaukselliset suhteet, joiden kautta meihin kehkeytyy motivaatiota, pystyvyyttä, kukoistusta ja sitkeyttä?


**

Tänään hyvästelen työhuoneeni Tampereen Työterveyslaitoksella ja siirryn ihan kokonaiseksi Itä-Suomen yliopistoon. Jatkossa postauksia siis uudenlaisesta näköalapaikasta!

lauantai 10. syyskuuta 2016

Älä kysy noin!

Tässä toinen asia josta olen postannut jo aiemmin.

Olen käsitellyt aiemmissa tutkimuksissa (Vehviläinen 2009) tilannetta, jossa ohjaaja vastaa ohjattavan kysymysmuotoiseen neuvonpyyntöön korjaamalla kysymyksen premissejä. Agnes He (1994) esitteli vastaavanlaista esimerkkiä aikanaan artikkelissaan, siinä opiskelija on opintoneuvojalla ja setvii kurssivalintojaan:

Opiskelija: (osoittaen kynällä tekstiä) Entäs tämä, onko tää opettaja hyvä?
Ohjaaja:  Katso sitä kurssin sisältöä
(...)

Ohjaajan vastaus on muotoiltu niin, että se ei noudata vaihtoehtokysymyksen tarjoamaa muotoa (eli ei vastaa kyllä tai ei). Se on siis muotoilultaan ns. erilinjainen. Se on myös toiminnallisesti erilinjainen: se ei anna vastausta siihen kysymykseen, joka on esitetty. Lisäksi se osoittaa, että ohjattavan kysymykseen upottama valinnan kriteeri on ohjaajan mielestä väärä, ja tarjoaa tilalle toista kriteeriä. Eli tässä tapauksessa: ei pidä valita kurssia opettajan perusteella vaan kurssin sisällön mukaan.

Haluaisin palata tämän ilmiön pariin, koska uskon että se on tavallinen (tai tiedän että se on, sitä kuulee käytettävän paljon ja omassa puheessanikin sen tunnistan) ja koska uskon että sen kautta pääsisimme hieman syvemmälle johonkin oleelliseen ohjausvuorovaikutuksessa.

Ohjausvuorovaikutuksessa on usein kyse ongelmista ja kysymyksistä ja niiden ratkaisemisesta, tai valinnoista, joita niitäkin tuodaan keskusteluun nimenomaan kysymysten kautta. Oleellista tuntuu olevan se, että joitakin kysymyksiä kohdellaan relevantteina ja joitain epärelevantteina. Tämän asian käsittely on joskus oleellisempaa kuin alkuperäiseen kysymykseen vastaaminen.

Tämä liittyy myös siihen ilmiöön, että kysyminen itsessään edellyttää jo jotain tietoa asiasta. Voidakseen esittää työskentelyä eteenpäin vieviä kysymyksiä tai ratkoa mielekkäitä ongelmia, täytyy tietää jo jonkin verran. Tämä auttaa pohtimaan sitä, milloin opiskelijan kysymyksillä on pedagogisesti hyödyllinen rooli, milloin ne taas vievät työskentelyä ikään kuin taaksepäin tai jarruttavat sitä.

He, A. W. (1994).  Withholding academic advice:  institutional context and discourse practice.  Discourse Processes, 18(3), 297-316.
Vehviläinen, S. (2009) Student-initiated advice in academic supervision. Research on language and social interaction.42(2): 143-190.  



Mitä tehdä kun ohjattavalla on asenneongelma?

Tuo otsikon kysymys on yksi toistuva ongelmatyyppi, jota eri alojen ohjauskoulutuksissa tuodaan esiin. Mietin tätä aihetta uudelleen, jatkan ajatusta tuosta vanhasta postauksestani. Siinähän viittasin tutkimuksiini Erika Löfströmin kanssa. Siinä käsittelimme yliopistonopettajien diskurssia, jossa näkyy tietty yritys hallita ohjausprosessia ja sen ongelmia ohjattavan käyttäytymisen ja asenteen muutoksen näkökulmasta.

Tämä asia on jäsentynyt mielessäni selvemmin, kun olen ollut tutkimassa ohjausta työkyvyn ja terveyden edistämisen kontekstissa. Siellä on paljon käytettynä mallina ns. transteoreettinen muutoksen vaihemalli, jossa kuvataan käyttäytymisen muutoksen (usein terveyttä edistävän elintapamuutoksen) vaiheita ja sitä, miten ohjaajan tulisi muutosprosessin eri vaiheissa toimia, jotta asiakas löytäisi motivaation ja toteuttaisi pysyvän muutoksen. Ohjauksen päämäärä ei aina mielestäni ole tiivistettävissä käyttäytymisen muutokseen, ja useista syistä puhun ohjauksen päämääränä mieluummin toimijuuden muutoksesta, jonka osana voi olla käyttäytymisen muutos.

Tämä ajatus kuitenkin kytkeytyi nyt mielessäni siihen, että joskus ohjaajan tulkinta ohjauksen ongelmasta on se, että opiskelijan pitäisi muuttaa nimenomaan käyttäytymistään. Kuuntelen mielessäni uudestaan tutkimuksemme yliopisto-opettajia ja väitöskirjaohjaajia, jotka miettivät, mistä napista painaisivat että ohjattavan asenne muuttuisi. Tai he toivovat, että voisivat kristallipallosta katsoen ennustaa, millaiseen opiskelijaan kannattaa jatko-opintoja ajatellen ylipäänsä satsata (tästä artikkelimme nimikin: I wish I had a crystal ball). Ajattelen jotenkin niin, että he ovat tulkinneet ohjauksen vaikeudet opiskelijan käyttäytymisen ongelmaksi ja tulkinneet myös mielessään sen, minkäsuuntainen muutos tarvitaan.

Tässä tulkinnassa on mielestäni pari ongelmaa, ja nämä olivatkin niitä asioita joita koulutuksissa sitten käsittelimme.

* Ongelma on attribuoitu kokonaan opiskelijan käyttäytymisen puolelle, jolloin puuttuu yhteistoiminnan ja pedagogiikan osuus. Miten ohjausprosessia rakennetaan yhdessä ja miten sen kohteeksi yhdessä otetaan paitsi se mitä on tarkoitus oppia, myös se millaista ohjattavan oma toiminta on?

* Ongelma-analyysistä puuttuu täten myös pohdinta siitä, millaista palaute ja muu ohjaus ovat olleet ja onko niiden kautta päästy keskustelemaan osuvista asioista.

* Ohjausprosessissa esteitä ja lukkoja muodostavat monet asiat - niiden yhteinen analyysi on tarpeen. Muuten ohjaajan diagnoosit tapahtuvat irti opiskelijan omasta hahmottamistavasta. Voihan tosiaan olla, että opiskelijalla ON asenneongelma tai hän ei ymmärrä asioita "oikein". Jos hänen halutaan toimivan toisin ja itse kannattelevan tätä uutta toimintatapaa ja tutkivan kriittisesti asennoitumistaan, täytyy luoda kontakti hänen ymmärrykseensä. "Uuden" täytyy rakentua hänen kokemuksensa läpi. Muuten se ei auta mitään.

* Muutos joka kohdistuu omaan, pitkällä ajalla opittuun toimintatapaan, on vaikein muutos. Joskus ohjausprosessissa joudutaan hitaasti harjaantumaan uusiin toimintatapoihin. Transteoreettinen muutosvaihemalli voisi opettaa ainakin sen, että muutos ei tapahdu käskemällä, eikä toteamalla että "sinulla on asenneongelma". Tämä voi olla oikeutettu tulkinta sinänsä, mutta ei auta muuttamaan asiantilaa.

Opinnäytteen ohjauksessa ei tavoitella pelkästään käyttäytymisen muutosta. Siinä tavoitellaan asiantuntijuuden kehittymistä, monien osataitojen harjaantumista, valmista ja mahdollisimman (tai riittävän) laadukasta tuotosta, pystyvyyden ja toimijuuden vahvistumista, joskus myös uudenlaista identiteettiä. Työskentelyn jumit voivat myös löytyä näiltä eri alueilta. Ne eivät aina ole laiskuutta tai ylimielisyyttä vaikka siltä näyttäisivät. Ongelma voi kohdistua sellaiselle toiminnan tasolle, joka ei tule ohjaajalle mieleen, kun hän miettii, miksi tuotos ei edisty.

Mitkä sitten ovat asennevaikuttamisen keinoja? Ohjauksen perustyökaluista niihin kuuluvat ainakin seuraavat
- aloitustyöskentely jossa käsitellään ohjattavan motivaatiota ja suhdetta työhön, suunnitellaan ja ennakoidaan työskentelyä ja varaudutaan siihen että vaikeuksia voi tulla ja pohditaan miten käsillä olevista resursseista käsin saadaan työskentely onnistumaan;
- pelisääntökeskustelu, jossa tehdään selväksi ja näkyväksi odotukset, velvollisuudet ja oikeudet puolin ja toisin;
- työn edetessä tutkiva t. puntaroiva keskustelu, joka auttaa tarkastelemaan paitsi tuotosta, myös työskentelyn eri puolia; ja
- arviointi (ja itsearviointi), joka otetaan tavaksi ja joka kohdistuu paitsi työskentelyn tuotokseen, myös työtapoihin.

Perusajatukseni on edelleen se, että ohjaajan ei tarvitse tykönään diagnosoida opiskelijaa yksin ja arvailla mitä kannattaisi tehdä. Ohjausprosessia rakennetaan yhteisessä vuorovaikutuksen tilassa, ei vain ohjaajan päänsisäisestä komentokeskuksesta käsin.

tiistai 23. elokuuta 2016

Puurtamista vai kiinnostusta? Vai merkityksiä, jotka antavat mielen molemmille?

Mediassa on kiistelty koululaisten laiskuudesta/sinnikkyydestä uuden opetussuunnitelman ympärillä. Samaan aikaan on käyty kiistaa aiheesta pokemonit vs. mustikat (ts. minkä asian perässä ulkona juoksentelu on hyväksyttävää). Pari päivää sitten tämä mielipideteksti  sai miettimään taas tätä vastakkainasettelua.

Onko vastakkain perinteinen kovan työn korostaminen ja nykyaikaisempi oman motivaation ja kiinnostuksen korostaminen? Kannattaako näitä tosiaan edes laittaa vastakkain?

Ehkä tästä puuttuu yksi tärkeä palanen välistä. Kovan työn ja puurtamisen korostaminen ilman arvokasta päämäärää ei liene mielekästä. Mutta ei henkilökohtaisen kiinnostuksen vaaliminenkaan voi olla ainoa perustehtävä, joka koulukasvatuksella on. Se on yksi tärkeä ja keskeinen tehtävä, mutta ei ainoa.

Koulun tehtävä on auttaa yksilöitä rakentamaan totuudellista kuvaa maailmasta, tämän tiedon nojalla toimimaan maailmassa ja muokkaamaan tietämystään edelleen.

Lisäksi sen tehtävä on välittää muovaten (kriittisesti keskustellen) arvoja, joita pidämme hyvinä ja keskeisinä. Keskeiset arvot kertovat yksilöstä, mutta myös yhteisöstä ja maailmasta, jossa elämme. Arvot sisältävät oletuksiamme siitä, miten yksilöt elävät suhteessa yhteisöihinsä ja maailmaan. Arvot kertovat siitä, miten hyvä yhteiselämä mahdollistuisi - jotta yksilöt saisivat edelleen ja tulevaisuudessakin tavoitella kiinnostuksensa suuntaisia asioita.

Kiinnostus vai puurtaminen -kiistelyn oheen kaipaisin siis keskustelua siitä, mitkä perimmäiset arvot tekevät toimintamme mielekkääksi. Miksi tehdä työtä ja olla sitkeä? Millaisessa maailmassa ja yhteisössä kiinnostustamme viljelemme?

lauantai 20. elokuuta 2016

Uutta kohti

Elämä tuo muutoksia joskus tielle niin tiuhaan, ettei perässä tahdo pysyä. Yleensä äkkinäisten muutosten takana on kuitenkin pitkäaikainen työ. Valmius nopeisiin käänteisiin on tulosta siitä, että asioita on työstänyt pitkään ja monelta kannalta.

Oma vuoteni sisälsi sekä hyvin vaikeita aikoja että hyvin suurta onnea. Muutostahti nousee tietenkin myös perheestä: lapset alkavat olla aikuisia.  Mutta kaikkinensa tuntuu siltä, että joka kivi on käännetty elämän eri osa-alueilla. Nyt on helppo olla valmis uuteen.

Viimeinen yllätys on se, että siirryn opinto- ja uraohjauksen professoriksi Itä-Suomen yliopistoon syyskuun alusta. Siirtymä on osin askelittainen, ja tutkimusyhteistyö Työterveyslaitoksen kanssa jatkuu ohjausvuorovaikutuksen ja ohjauksen vaikuttavuuden kysymysten ympärillä.

Tässä toteutuu yksi pitkäaikaisista unelmistani: saan opettaa ja tutkia työkseni ohjauksen asioita ja vaikuttaa siihen, miten suomalaisia nuoria ohjataan. Tämän rinnalla muutamat työläät piirteet tässä tehtävässä (mm. melko pitkä työmatka Tampereelta Joensuuhun) ovat pieni juttu.

Blogi pysyy kuvioissa, katsotaan millaiseksi se muotoutuu.

Tunnelmani asian suhteet ovat suurinpiirtein tällaiset:



keskiviikko 10. elokuuta 2016

Mistä on hyvät neuvot tehty?

Erilaiset koulutukset alkavat pian taas pyöriä työmaalla. Niissä tunnelmissa kertaan tässä hyvän neuvomisen perusteita.

Olen viime vuoden sisällä suhteellisen paljon käsitellyt neuvomisen rajoitteita. Toisaalta - olen hamasta väitöskirjastani asti puhunut siitä, että neuvomista ei ole mielekästä tuomita haitalliseksi käytännöksi, joka ei lainkaan kuuluisi ohjaukselliseen tilanteeseen.

Mielestäni tärkeää on ymmärtää, mitä neuvominen on, miten se liittyy ohjauksen ja millaisia seuraamuksia ja käyttötapoja sillä on. Kun tämän lisäksi on vielä tietoinen muista hyödyllisistä ohjauksen keinoista, voi ohjauksessa (ja muissakin neuvoja sisältävissä tilanteissa) tehdä tietoisempia ja harkitumpia interventioita.

Tässä listaan tutkimukseen perustuvia ja käytännössä koeteltuja näkökulmia hyvään neuvomiseen.

Neuvo on ytimeltään keskustelun kulussa tapahtuvaa ongelmanratkaisua. Keskustelun toimintona neuvo on suositus, ehdotus tai kannanotto, jossa tarjotaan toiselle tietoa, hyödylliseksi arvioitua tai suositeltavaa toimintatapaa. Neuvo sisältää direktiivisen ulottuvuuden ja toisaalta avunannon ulottuvuuden. Kun neuvoa on pyydetty, neuvon pyytäjä on itse asemoinut itsensä tämän "puuttuvan tiedon" vastaanottajaksi. Kun neuvo annetaan pyytämättä, tämä tiedon puute oletetaan ja implikoidaan. Tämä saattaa tuottaa vuorovaikutuksessa ongelmia.

Neuvon relevanssi vastaanottajalle: hyvä neuvo perustuu kuuntelemiseen ja neuvon vastaanottajan näkökulman ymmärtämiseen

Vuorovaikutustutkimuksen mukaan sellaiset neuvot hyväksytään todennäköisemmin, joiden merkitystä neuvon vastaanottajalle on käsitelty vuorovaikutuksessa ennen neuvon antamista. Eli neuvon antaja kuuntelee, kyselee ja yrittää hahmottaa neuvon vastaanottajan näkökulmaa asiaan. Neuvot tarjotaan niin, että ne on soviteltu neuvon vastaanottajan ajatuksiin ja tukemaan niitä, mikäli mahdollista.

Nuivimman vastaanoton saavat neuvot, jotka tarjotaan suoraan olettaen että neuvoja tietää mitä toinen tarvitsee, mikä hänelle on "neuvorelevanttia" ja millaisia asioita hän ei tiedä tai osaa. Ihmiset eivät useinkaan pidä tällaisesta. Joitakuita se voi harmittaa kovastikin, joitakuita lähinnä hymähdyttää. Seuraa siis ohjattavan vastauksia. Sekä verbaalinen vuorovaikutus että kehonkieli kertoo, onko hän innostunut tai vastaanottavainen.  Kyse ei ole siitä, onko palaute monisanaista: "joo" -partikkelihan voi toimia hyvin vastaanottavaisena responssina suomenkielisessä keskustelussa. Kyse on pikemminkin siitä, osoittaako toinen tavalla tai toisella kaipaavansa neuvoja ja siitä, että ne sisältävät jotain hänelle hyödyllistä.



Jos tuntuu, että tökkii, käytä hetki aikaa ohjattavan ajatuksiin tutustumiseen. Kun vastaanottajan ajatuksia kuullaan, varmistutaan että neuvoilla ylipäänsä ratkotaan oikeaa, relevanttia ongelmaa. Lisäksi varmistutaan, että esille on saatu ne ratkaisut, joita on jo aiemmin yritetty käyttää ja jotka eivät ole toimineet. Vastaanottajan kertoma selventää myös hänen suhdettaan asiaan, ja sitä, hakeeko hän ongelman kuvauksella enemmän myötätuntoa ja lohdutusta kuin ratkaisua. Myötätunnon tarpeessa oleva henkilö ei ole kovin vastaanottavainen uusille ajatuksille. Myötätunto edeltääkin terapia- ja ohjaustyössä monia muita tärkeitä työskentelyn vaiheita, kuten tutkivaa reflektiota tai ratkaisuvaihtoehtojen pohdintaa.

Tietävyyden jakautuminen: Ratkaisuvaihtoehtoja voi miettiä yhdessä 

Ongelmanratkaisuvaihe on tärkeä oppimisen ja toimijuuden kehittymisen kannalta, etenkin jos ohjaaja kutsuu ohjattavan itse rakentamaan ratkaisuvaihtoehtoja. Kun ohjattavana on ryhmä, tämä on helpompaa, kun ohjattavat voivat ideoida ratkaisumalleja yhdessä. Neuvomisen idea on se, että neuvon vastaanottaja itse voi päättää noudattaako neuvoa vai ei. Kun samaan ongelmaan syntyy useita ratkaisumalleja, tämä laajentaa ajattelutilaa mutta jättää silti päätösvallan neuvon vastaanottajalle itselleen.

Läpinäkyvyys: neuvomisen painavuus tai suosittavuus sekä perustelut näkyviin

Neuvomisessa ohjaaja hyödyntää asiantuntijarooliaan. Hän voi tarjota neuvon asiantuntemukseensa nojaten, tai siitä etääntyen. Usein neuvon antaja voi monin tavoin myös osoittaa, kuinka painavana tai velvoittavana hän neuvonsa haluaa tarjota. Joskus on paikallaan hyvinkin direktiivinen neuvominen. Joskus on tähdellisempää osoittaa, että tarjottu ratkaisu on vain yksi mahdollinen.

Monissa neuvomisen tilanteissa keskeistä ei ole vain se, noudattaako toinen neuvoa vai ei. Tärkeätä on myös ymmärtää neuvo, eli oppia siitä jotain. Silloin vastarinnassakin on kyse usein ymmärtämisestä ja perustelemisesta. Neuvon perustelu ei ole jankuttamista. Silloin kun neuvotilanne jumittaa, usein joudutaan siirtymään metapuheeseen, eli pohtimaan, missä kohtaa näkemykset menevät ristiin. Joskus tällainen tilanne tuottaa myös suuria oivalluksia.

Neuvossa mielestäni ehkä oleellisinta on tunnistaa sen luonne ongelmanratkaisu-orientaation kantajana. Jos haluaa huolehtia, että asioita tutkitaan ennen ongelmien ratkomista, on hyvä idea siirtää neuvoja keskustelussa hieman kauemmas. Lisäksi ohjaaja voi totutella itse sietämään epävarmuuden tilaa jonkin aikaa keskustelussa. Sen sietokyvyn kasvattaminen on eduksi myös ohjattavalle. Tärkeimmät ongelmat eivät karkaa mihinkään, vaikka niiden kanssa hetken vähän ihmeteltäisiin!

PS. Tulossa vastaava tiivistys hyvän palautteen erityispiirteistä!

torstai 4. elokuuta 2016

Ongelman tutkiminen ja konfrontointi

Talvella kirjoittelin siitä, milloin neuvominen ei ole hyödyllinen ohjaajan interventio ohjaustilanteissa ja erityisesti vastauksena huolenkerrontaan.

Sananen tai jatkoajatus aiheesta vielä. Kirjassani Ohjaustyön opas erottelen ongelmanratkaisuorientaation ja tutkivan orientaation. Ne eivät ole käytännössä täysin vastakohtaisia ja usein toinen johtaa toiseen, mutta olen havainnut käytännössä hyödylliseksi, jos ohjauksen osapuolet pystyvät ne erottamaan.

Ongelmanratkaisuorientaatio on sellainen tapa käsitellä huolta tai ongelmaa, jossa aktiivisesti ja mahdollisimman nopeasti pyritään ratkaisemaan ongelma, kehittämään ratkaisuvaihtoehtoja tai poistamaan tai lieventämään sitä jollain muulla tavalla. Usein tämä tarkoittaa myös neuvoja ja neuvonkaltaisia ehdotuksia. Ihmiset neuvovat toisiaan hyvin usein siihen nähden, miten usein sanovat, etteivät halua neuvoa tai ei ole tarkoitus neuvoa. Ongelmanratkaisuorientaatioon siirtyminen tarkoittaa, että ongelma on "hyväksytty ratkottavaksi", se katsotaan merkitykselliseksi ja todelliseksi ongelmaksi.

Tutkiva orientaatio tarkoittaa puolestaan sitä, että ongelman ratkaisemista viivytetään ja tutkitaan asiaa ja ohjattavan kokemusta siitä monilta puolilta. Pidätytään olettamasta, että ongelma on ilmeinen tai että käsillä oleva ongelma on välttämättä vielä oikea tulkinta relevantista ongelmasta. Useille (ei kaikille) terapioille on ominaista "kuunnella" ongelmia eli tulkita niitä viesteinä jostain syvemmästä problematiikasta. Usein terapian tuloksena ongelmia koskeva perusjäsennys t. tulkintakehys muuttuu. Myös ohjauksellisiin tilanteisiin kuuluu tutkiva suhde ongelmiin: niiden monipuolinen analyyttinen tarkastelu eri puolilta ja ongelman "haastattelu" ja avoin mieli suhteessa siihen, mitä tulkintaprosessissa voi löytyä.

Olen miettinyt paljon sellaista tapaa vastata ongelmiin, joka asettuu hieman näiden kahden väliin. Yritin hieman analysoida sitä jo väitöskirjassani kauan sitten. Myöhemmässä opinnäytteen ohjauksen tutkimuksessa myös sivusin asiaa hieman. Olen joka tapauksessa vain raapaissut pintaa, ja olisi hienoa päästä syventymään asiaan enemmän.

Tarkoitan sellaista responssia, jossa jotenkin puututaan ongelman premisseihin. Tällainen responssi on usein vastaväitteen tai muuten haastavan väittämän muotoinen ja sen viesti on: "se mitä kohtelet ongelmana, ei ehkä ole relevantti tai "oikea" ongelma, koska asiaa ei kannata tai tule määritellä noin". Tällainen ohjaajan interventio voi olla muodoltaan myös tulkintaa virittävä kysymys, joka auttaa purkamaan tarkasteltavan ongelmavyyhden taustaoletuksia.

Tämä toimintatapa on vaativa laji, tai vaikeampi tehdä taitavasti ja ajoittaa oikein. Lausuja saattaa tarkoittaa ajatuksen rakentavaksi tai inspiroivaksi mutta se kuullaan silti herkästi hyvin haastavana tai tuomitsevana, sulkevana tai "ojentavana". Tarkoitus on hyvä, mutta kokemus on konfrontoiva ja tuottaa puolustusreaktioita, ja joskus luukut menevät tyystin kiinni.

Se ei sinänsä tietenkään ole aina huono asia. Se mikä yhdessä hetkessä herättää vastustusta, voi toisena hetkenä olla helpommin lähestyttävää. Kaiken ei tarvitse olla heti helppoa. Joskus ohjausprosessissa on ihan pakko pystyä ravistamaan perustavia oletuksiaan ja purkamaan niitä, ja se on aika epämiellyttävää. Hyvä esimerkki tästä muuten tuli vastaan twitterissä linkissä dosentti Panu Halmeen blogiin. Tämän epämiellyttävyyden takia ohjauksen täytyy olla ensin turvallista ja perustua luottamukseen ja myötätuntoon.

On paljon ohjaustilanteita, joissa pitkään vähittäiseen prosessiin ei ole oikein aikaa. Silloin kysyy taitoa ja kärsivällisyyttä tehdä konfrontointi niin, että se johtaisi oivallukseen tai uuteen keskustelun näkökulmaan mahdollisimman pian. Se on mahdollista vaan ei aina helppoa. Jos saisi kirjoitettua tästä jotain järkevää seuraavien kuukausien aikana!


keskiviikko 3. elokuuta 2016

Tauon jälkeen

Pitkän blogitauon jälkeen. Kesälomalta palasin jo viikko sitten ja odotan että työkaverien ilmaantuminen paikalle imisi minutkin vihdoin normaaliin työn imuun. Takkuinen työn aloitus on kuitenkin myös hedelmällinen ajattelutila: ajatus ei ole kovin virtaviivainen mutta uskalias se kyllä välillä on.

Kulunut vuosi mullisti oman elämäni monella tavalla, se sisälsi sekä syviä vaikeuksia ja kriisejä että suurinta mahdollista onnea. Kypsymisiä  ja kasvamisia elämänkulun vaiheissa ja tietoisia omia ratkaisun paikkoja.

Jossain kohtaa näiden muutosten on aika virrata myös tekstiksi, mutta ihan vielä sen aika ei näytä olevan. Tarkoitus on kuitenkin että blogi jatkuu!

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Curling-ohjausta mielensäpahoittajille? Myötätunnon tehtävä ohjauksessa

Eräs ohjauksen kritiikki, johon törmää verrattain usein, on ajatus, että ohjaus on holhousta tai paapomista. Ohjaus on tällaisissa puheissa ikään kuin yhteiskunnan curling-vanhemmuutta, jossa tasoitellaan millintarkasti tietä ohjattavan edeltä, niin ettei hänen tarvitsisi ponnistella tai ottaa itse vastuuta mistään.

Tämän ajattelun toisinto on ajatus, että myötätunto ammattilaisen työkaluna kasvattaa ohjattavista mielensäpahoittajia. Kuin prinsessoja, joilla on herne patjan alla tai nenässä, pienimmästäkin asiasta.

Mitähän tähän vastaisi? Vaikka näin.

Ohjauksessa on mukana aina ohjattavan kokemus, se miten hän asiat kokee ja näkee. Toisaalta ohjaustilanteessa on mukana se, millaista eetosta tai käyttäytymistä pidämme hyväksyttävänä, kannustettavana, vakiinnuttamisen arvoisena jossain tilanteessa. Se mitä ohjauksessa toistamme tai systemaattisesti nostamme esiin, siis "kasvattaa" ohjattavaa, tai vähintäänkin vihjaa hänelle, millainen agendamme on.

Mikä merkitys myötätunnolla on? Jos kohtelen ohjattavaa myötätuntoisesti, annanko hänelle sellaisen viestin että sinun on oikeus vaatia juuri tällaista myötätuntoa joka tilanteessa? Tai että sinun ei tarvitse tehdä itse asioillesi mitään?

Ajattelen niin, että myötätunto on mahdollisuus ymmärtää toisen kokemusta ja tuottaa hänelle kokemus, että tuo toinen yrittää tosissaan nähdä asiat minun kannaltani.

Tästä ei mielestäni kuitenkaan vielä seuraa, että ohjattavan kanssa oltaisiin kaikesta samaa mieltä, ettei ohjaus tulisi jossain kohtaa haastamaan tai muuttamaan hänen näkemyksiään tai ettei ohjaus edellyttäisi häneltä mitään.

Ohjaustilanne on erityinen useammallakin tavalla. Ohjauksessa käsitellään ohjattavan asioita ja hänen kokemustaan. Sen vuoksi hän myös paljastaa itsestään asioita ja on haavoittuvampi kuin ollessaan muissa rooleissa.  Siksi on paikallaan viestiä myötätuntoa silloin kun puheena on asioita joita ohjattava pitää vaikeina tai ikävinä. Myötätuntoa voi annostella luontevasti. Onhan meillä arkielämässämme rikas rekisteri keinoja välittää toisillemme juuri asianmukaista myötätuntoa. On murheita ja murheita, ja myötätunto on nimenomaan virittymistä sille taajuudelle josta ohjattava yrittää kertoa eri tavoin. Joskus rivien välistä.

Ohjaustilanne on myös tila, jossa ihminen nimenomaisesti haluaa, etsii ja pyytää tulla ymmärretyksi oikein. On monia tilanteita, jossa emme tällä tavoin vaadi ymmärrystä emmekä huomiota itsellemme, siksi että se ei kuulu asiaan. Ohjauksessa se sen sijaan kuuluu asiaan. Ohjauksesta on harvoin hyötyä, ellei ohjattava tule nähdyksi ja kuulluksi.

Ohjaus on myös prosessi. Sen eri vaiheissa odotamme, edellytämme ja painotamme eri asioita. Se että tietyssä kohtaa myötätunto korostuu, ei tarkoita että se on ainoa ohjauksen interventio.

Myötätunnon erityinen merkitys on kanavan avaamisessa ja ylläpitämisessä. Kun myötätunto tulee ensin, sitten voi tulla myös muuta "kasvattavaa" tai näkökulmia avartavaa. Näin toimivat myös kokeneet terapeutit: ensin orientoidutaan myötätuntoon, sitten vasta muihin terapeuttisiin tehtäviin. He ovat taitavia muotoilemaan sanojaan ja kommenttejaan niin, että onnistuvat välittämään yhtä aikaa kaksi viestiä: hyväksyn sinut sellaisena kuin olet, suhtaudun myötätuntoisesti siihen mitä koet nyt, mutta olen valmis myös tukemaan sinua siinä, mihin olet tästä siirtymässä. 

Se ei ole paapomista, se on toisen pystyvyyteen uskomista silloin kun hän ei itse jaksa vielä uskoa siihen.

**

Olen usein nähnyt, miten vaikkapa työnohjauksessa ihminen on ensin tuohtunut ja valittaa kiihkeästi jostain, minkä kokee vääryydeksi. Puhe on tunteikasta ja se keskittyy oman harmin tai kärsimyksen, toisten syyllisyyden tai väärin tekemisen osoittamiseen.

Tällaisessa tilanteessa ehkä "paapomisen vastustaja" saattaisi sanoa: Hyvä ihminen, kerää ittes! Syytä on itsessäsikin. Katsopa peiliin. Ei työelämässä pärjää, jos etsii syytä vain toisista ihmisistä...

Tämä ei ole otollista työnohjauksen jatkumisen kannalta. Kovin jyrkkä myötätunnon kieltäminen voi tuottaa ohjauksen katkeamisen tai ainakin särön yhteistyöhön. Voi olla, että valittaja tarvitsee muitakin näkökulmia ja työnohjaajan tekee mieli tarjota vastuunottoa. Se ei kuitenkaan onnistu ilman myötätuntoa.

Valittamisella ja negatiivisella purkautumisella on monia merkityksiä, yksi niistä on myötätunnon pyytäminen. On mahdollista olla myötätuntoinen olematta kaikesta samaa mieltä, vesittämättä ohjattavan vastuuta tai hymistelemättä hänen näkemyksilleen. Kuulluksi tulemisen kokemuksen jälkeen asiaan voi löytyä runsaasti uusiakin näkökulmia, vastuunoton paikkoja ja oppimisen mahdollisuuksia.

Ihminen vaan ei yksinkertaisesti lähde tutkimaan vaativia itseään koskevia aiheita itseään haastaen epämukavuusalueelle (sinnehän sitä ohjauksessa useimmiten pyritään) ellei hän ole ensin turvassa. Turvassa olemisen rakennuspuu on juuri myötätunto.

Myötätunto auttaa meitä ymmärtämään toista ja olemaan hyödyksi juuri hänelle, juuri nyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi ainoa osa ohjausinterventiotamme. Myötätunto - aavistus tai oivallus siitä, mitä toinen kokee sanoessaan tai toimiessaan niin tai näin  - tuo meille lisää toimintamahdollisuuksia ohjaajina. Myötätunto ei siis tarkoita omista kriteereistä tai tiedosta luopumista. Se on sen ymmärtämistä, mikä on toiselle merkittävää, sekä oman viestin muovaamista niin, että toisen on se helpompi vastaanottaa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Kiinnittymisestä ja irralleen joutumisesta (tai pääsemisestä)

Ihmisen kiinnittyminen elämänsä päämääriin, tehtäviin ja projekteihin on kiinnostava juttu. Merkittävät asiat eivät yleensä muutu kovin nopeasti. Kiinnittyminen tapahtuu monelta osin tiedostamatta tai huomaamatta, sitein ja langoin joita ei oikein erota, ennen kuin niistä alkaa pyristellä irti ja huomaa, missä kiristää.

Toista metaforaa käyttäkseni: Ihmisen elämä tosiaan rakentuu. Siinä on mukana paljon tietoista työtä, mutta myös paljon kerrostumia, joiden tekijöistä ei koskaan tule varmuutta. Miksi elämä meni näin eikä noin, mikä vaikutti tähän ja tuohon. Oma kädenjälki on kiistatta mukana, mutta oma käsi ei ole vastuussa joka asiasta.

(Sekoilen nyt metaforissa: ajattelen elämää rakennelmana ja kudoksena... ja ehkä myös liikkuvassa virrassa kulkevana kumiveneenä...)

Ihmiselämässä taitaa olla myös jaksoja, jolloin langat (tai mitkä ne rakennetta kiinni pitävät asiat nyt ovatkaan) syystä tai toisesta pääsevät löysälle ja peräti irti. Kaikki onkin yhtäkkiä liikkeessä, vanhat sitoumukset tuntuvat etäisiltä ja lähes absurdeilta.

On mahdollista muuttaa suuntaa eikä tiedä mitä on edessä. Silloin tajuaa myös sen että virta liikuttaa eikä sitä tarvitse itse ajaa eikä työntää eikä suuntia mitenkään. Tämäkin on aika jännittävää. Ajatus siitä että elämällä on jokin oma voimansa joka toteutuu yksilön elämän "lävitse". Näin voi kokea ilman sen kummempia mystifiointeja. Ihmisen elämähän on hurja affordanssi, totta kai sillä on oma voimansa!

Nämä ajelehtivat tilat ovat mielenkiintoisia, luovia ja hurjiakin. Sellaisesta tilasta käsin vasta näkee jotain siitä kiinnittyneen tilan rakentuneisuudesta.


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Neuvoja nuorelta minältä

Olen tässä miettinyt... olen miettinyt onnistuneita siirtymiä ja isoja linjoja omalla työurallani. Sellaisia, joissa olen uskonut asiaani, mennyt sitkeästi eteenpäin ja löytänyt jotain merkityksellistä, oppinut paljon uutta ja ollut vahvasti kiinnittynyt ja innoissani.

Yritin analysoida, mitkä ovat yhteiset tekijät noissa tilanteissa. Sen lisäksi, että jotain kirjoittamista niihin on tietenkin liittynyt. Mietin myös, voisinko juuri nyt oppia niistä jotain. Miten esimerkiksi nuori innostunut opinnäytteentekijä-Sanna ehkä minua viisikymppistä Sannaa neuvoisi?




Ehkä jotenkin näin:

1. Antaudu Isolle Kysymykselle. Seuraa sellaista perustavaa kysymystä, joka aidosti askarruttaa sinua päivin ja öin ja jonka kanssa painiskelet vaivaa säästämättä. Seuraa aitoa uteliaisuutta, sieltä löytyy merkityksellisyyttä ja sitä kautta löytyy myös tarve (ja voimat) venyä ja ylittää omat rajat, oppia ja muuttua. Kehtaa olla tosissasi.

2. Tee mitä hyvänsä täytyy tehdä, jotta voisit osaltasi ja omalla panoksellasi vastata kysymykseen. Opi mitä täytyy oppia.

3.  Pidä asiastasi ääntä. Ei ole vaaraksi, jos joku äännähdys on huti. Tärkeämpää on, että oikeat ihmiset kuulevat.

4. Etsi lähellesi ja yhteistyökumppaneiksesi niitä, jotka myös pitävät Isoa Kysymystä arvokkaana eivätkä pienennä tai latista sitä. Älä kovin paljoa tuhlaa aikaa niihin ihmisiin, jotka eivät lainkaan tajua mitä mieltä kysymyksessäsi on.

5. Kirjoita. Muoto tai tekstilaji löytyy kyllä. Se voi olla tekstilaji jonka osaat, tai sellainen jonka haluat oppia. Mutta kirjoita. Näillä opeilla tekstistä tulee sinun näköisesi; ja sellainen josta olet jälkeenpäin ylpeä ja iloinen.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Syntyjä syviä

Kalevalaisessa mytologiassa syntysanat, joilla tarkoitettiin tarinaa jonkun ilmiön synnystä eli alkuperästä ja olemuksesta, sisältävät erityistä voimaa. Syntysanoja lausumalla voi vaikuttaa asioihin; päästää tai pidättää. Esimerkiksi verenvuodon uskottiin tyrehtyvän veren syntysanoilla. "Syntyjä syviä" puhumalla luodattiin ilmiöiden syviä juuria ja tosia olemuksia. Syntyjä syviä ei ollut syytä kevyesti laususkella.

Minulle taas tuli eräässä hiljattain käymässäni keskustelussa mieleen termi "päästösanat". En heti keksinyt mistä se oli peräisin. Googlaamalla tuli sitten vastaan termin kristillinen merkitys: päästösanat tarkoittavat synninpäästöä.

Keskustelu, jossa päästösanoja mietin, käsitteli ihmisten välisiä terapeuttisia keskusteluja. Hain sanaa, joka kuvaisi sanojen maagista voimaa, joka voi toteutua terapiassa mutta myös läheisten ihmissuhteiden keskusteluissa. Tämä voima voi olla lähes rituaalista luonteeltaan. Sanat painuvat mieleen, tuottavat katarttista huojennusta, ehkä jonkinlaisen valtuutuksen tai vapautuksen. Toisen ihmisen lausumat sanat kohoavat kuin maamerkiksi, merkiten muutoskohtaa, jonka jälkeen polku kääntyy eri suuntaan.

Minulla on joitain kokemuksia siitä, että joku on onnistunut sanomaan minulle eräänlaiset syntysanat tai päästösanat, joilla jokin taakka kirpoaa harteilta tai jokin uskomus menettää voimansa. Arvelen itse lausuneeni muutamia tällaisia sanoja myös toisille.

Tällaisia tilanteita ei tule vastaan usein, eivätkä ne suinkaan synny tyhjästä. Ne edellyttävät mittavaa edeltävää mentaalista työtä  -- mikään tärkeähän ei muutu nopeasti. Lisäksi sanojan täytyy olla juuri oikea. Riittävän lähellä, mutta myös asemaltaan sellainen, jolla on riittävä valta tai kyky "pitää tai päästää". Tämä kyky syntyy henkilökohtaisista merkityksistä, ei maineesta tai titteleistä.

Minusta tuntuu, että monella meistä on muisto tällaisista voimallisista sanoista. Ne sanat saavat siivet ja kantavat kauas, vuosienkin taakse. Ne tapailevat rituaalien performatiivista voimaa. Niitä ei voi sanoa itse itselleen - yhtä vähän kuin voisimme vaikkapa vihkiä itsemme.  Tarvitaan toinen ihminen.


torstai 25. helmikuuta 2016

Lukemisen dialogisuudesta ja muustakin

Eilen luin töissä pitkästä aikaa paneutuvasti erästä hyvää väitöskirjaa. Lukemalla pohjustin työtä hankkeessa, jossa mennään lähelle minulle vierasta ammattia ja työtä.

Mietin, miten iso vaikutus tällä vain noin tunnin mittaisella lukuhetkellä oli.

Luin itselleni vieraasta aiheesta, mutta tuli tunne, että olen enemmän oma itseni työssä.  En osaa sitä oikein muutenkaan ilmaista.

Hyvän tieteellisen tekstin lukeminen on dialoginen kokemus. Se on moniäänistä ja reflektoivaa lukemista, moniin suuntiin aukeavaa miellettyä keskustelua. Paneutuva, pohtiva ja tietoa luova kirjoittaminen on sekin tällainen dialoginen kokemus. Se laajentaa todellisuutta ja vahvistaa kytkentää siihen.

Samalla tavalla omaksi itsekseni ja "oikeaksi" tunnen itseni silloin, kun olen ohjannut jotakuta, tai ollut muuten sellaisessa vuorovaikutustilanteessa, jossa pyritään dialogiin.

Niin, sehän on jollain tapaa kehollinenkin kokemus, tuntea olevansa yhtä aikaa avoin ja kiinni jossakin, maailmassa mukana mutta samalla "omassa keskuksessaan".

Reflektioon pyrkivässä dialogissa pääsen siis kosketuksiin sekä itseni että todellisuuden kanssa. Olipa se dialogi sitten tekstuaalisesti välittynyttä tai verbaalista vuorovaikutusta.

**

Kiireisessä työtoiminnassa tehdään usein työtä ilman, että tuollainen kytkevä läsnäolo jää saavuttamatta. Paneutuva, yhteinen dialogi ei olekaan hallitseva moodi työssä; ei oikein usein voikaan olla. Yhteistoiminnan lajina se on vaativa, hidas ja myös arvaamaton. Asioita voi käytännössä saada aikaan muutenkin... Työssä tehdään ja touhutaan, yritetään nopeasti saada asioita eteenpäin, päästä kartalle, päättää, sopia, saattaa asioita valmiiksi ja raportoida niitä eri suuntiin. Mitä enemmän osallisia ihmisiä ja tahoja, vaatimuksia ja arviointitapoja, sen vaikeampaa on yhteinen reflektio ja sen vähemmän reflektiivisen, dialogisen toiminnan tiloja syntyy.

Nämä kaksi - dialogiset kohtaamiset vuorovaikutuksessa sekä paneutuva lukeminen ja kirjoittaminen - ovat kuitenkin elintärkeitä.

Joten?

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Tasapainosta ja ihmiselämän esteettisyydestä

Tekstin ja taiteellisen teoksen arvioinnissa arvio usein käsittelee sisällön ja muodon tasapainoa, niiden yhteispeliä ja sopusointua. Se mitä ilmaistaan, on luontevalla tavalla muodon kantamaa. Kun tasapaino on oikea, syntyy jotain kaunista.

Olen miettinyt, että ehkä ihmisen elämäkin jotenkin hakee tätä sisällön ja muodon välistä tasapainoa. Ehkä se mitä jotkut kutsuvat "aitoudeksi" tai "mun jutuksi", on juuri sisällön ja muodon tasapainoa.

Ehkä uravalintakysymyksiin pitäisi hyväksyä myös tällainen esteettinen näkökulma? Ihmisestä näkee, kun hän on niin sanotusta oikeassa paikassa. ("Paikka" pitää nyt ymmärtää suhteellisen laajasti.)

Asiat ikään kuin soivat. Toiminta ja ihminen ovat luontevasti yhtä. Sen voisi sanoa näinkin: Ihminen ei vain soita soitinta, vaan soitin soittaa häntä. Ihminen tekee työtä, mutta työ myös "toteutuu hänessä". Ihminen osallistuu ja luo, samalla jokin tapahtuu hänessä ja  hänen kauttaan.

Kun keski-iän kriisissä taistelevat ihmiset sanovat: "en voinut enää valehdella itselleni" tai "elämäni ei ollut todellista" tai "en enää tiennyt kuka olin", ehkä siinäkin on kyse tästä.

Se muoto minkä puitteissa sisällön ilmaiseminen oli joskus mahdollista, ei ole sitä enää. Elämä ei soi. Silloin ei kyse ole pelkästään soittajasta eikä pelkästään soittimesta, vaan niiden välisestä suhteesta.

Niin moni asia on yhtäkkiä toisin, eikä se ei riitä, että joku kysyy "niin mutta mitä sinä haluat" tai "missä motivaatiosi on"? Mikset vaihda soitinta. Tai itseäsi...

Kyse on jostain osin selittämättömästä, se ei palaudu "tavoitteisiin" tai edes "kutsumukseen". Siinä on jotain kokonaisvaltaista joka on aistittavissa, kuten esteettiset asiat aina, kokonaisuutena.

Tiedätte mistä puhun. Sellaisista ihmisistä, joilla tämä tasapaino on, säteilee luontevaa kauneutta jota ei voi palauttaa mihinkään muuhun kuin juuri siihen kokonaisuuteen.