torstai 25. helmikuuta 2016

Lukemisen dialogisuudesta ja muustakin

Eilen luin töissä pitkästä aikaa paneutuvasti erästä hyvää väitöskirjaa. Lukemalla pohjustin työtä hankkeessa, jossa mennään lähelle minulle vierasta ammattia ja työtä.

Mietin, miten iso vaikutus tällä vain noin tunnin mittaisella lukuhetkellä oli.

Luin itselleni vieraasta aiheesta, mutta tuli tunne, että olen enemmän oma itseni työssä.  En osaa sitä oikein muutenkaan ilmaista.

Hyvän tieteellisen tekstin lukeminen on dialoginen kokemus. Se on moniäänistä ja reflektoivaa lukemista, moniin suuntiin aukeavaa miellettyä keskustelua. Paneutuva, pohtiva ja tietoa luova kirjoittaminen on sekin tällainen dialoginen kokemus. Se laajentaa todellisuutta ja vahvistaa kytkentää siihen.

Samalla tavalla omaksi itsekseni ja "oikeaksi" tunnen itseni silloin, kun olen ohjannut jotakuta, tai ollut muuten sellaisessa vuorovaikutustilanteessa, jossa pyritään dialogiin.

Niin, sehän on jollain tapaa kehollinenkin kokemus, tuntea olevansa yhtä aikaa avoin ja kiinni jossakin, maailmassa mukana mutta samalla "omassa keskuksessaan".

Reflektioon pyrkivässä dialogissa pääsen siis kosketuksiin sekä itseni että todellisuuden kanssa. Olipa se dialogi sitten tekstuaalisesti välittynyttä tai verbaalista vuorovaikutusta.

**

Kiireisessä työtoiminnassa tehdään usein työtä ilman, että tuollainen kytkevä läsnäolo jää saavuttamatta. Paneutuva, yhteinen dialogi ei olekaan hallitseva moodi työssä; ei oikein usein voikaan olla. Yhteistoiminnan lajina se on vaativa, hidas ja myös arvaamaton. Asioita voi käytännössä saada aikaan muutenkin... Työssä tehdään ja touhutaan, yritetään nopeasti saada asioita eteenpäin, päästä kartalle, päättää, sopia, saattaa asioita valmiiksi ja raportoida niitä eri suuntiin. Mitä enemmän osallisia ihmisiä ja tahoja, vaatimuksia ja arviointitapoja, sen vaikeampaa on yhteinen reflektio ja sen vähemmän reflektiivisen, dialogisen toiminnan tiloja syntyy.

Nämä kaksi - dialogiset kohtaamiset vuorovaikutuksessa sekä paneutuva lukeminen ja kirjoittaminen - ovat kuitenkin elintärkeitä.

Joten?

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Tasapainosta ja ihmiselämän esteettisyydestä

Tekstin ja taiteellisen teoksen arvioinnissa arvio usein käsittelee sisällön ja muodon tasapainoa, niiden yhteispeliä ja sopusointua. Se mitä ilmaistaan, on luontevalla tavalla muodon kantamaa. Kun tasapaino on oikea, syntyy jotain kaunista.

Olen miettinyt, että ehkä ihmisen elämäkin jotenkin hakee tätä sisällön ja muodon välistä tasapainoa. Ehkä se mitä jotkut kutsuvat "aitoudeksi" tai "mun jutuksi", on juuri sisällön ja muodon tasapainoa.

Ehkä uravalintakysymyksiin pitäisi hyväksyä myös tällainen esteettinen näkökulma? Ihmisestä näkee, kun hän on niin sanotusta oikeassa paikassa. ("Paikka" pitää nyt ymmärtää suhteellisen laajasti.)

Asiat ikään kuin soivat. Toiminta ja ihminen ovat luontevasti yhtä. Sen voisi sanoa näinkin: Ihminen ei vain soita soitinta, vaan soitin soittaa häntä. Ihminen tekee työtä, mutta työ myös "toteutuu hänessä". Ihminen osallistuu ja luo, samalla jokin tapahtuu hänessä ja  hänen kauttaan.

Kun keski-iän kriisissä taistelevat ihmiset sanovat: "en voinut enää valehdella itselleni" tai "elämäni ei ollut todellista" tai "en enää tiennyt kuka olin", ehkä siinäkin on kyse tästä.

Se muoto minkä puitteissa sisällön ilmaiseminen oli joskus mahdollista, ei ole sitä enää. Elämä ei soi. Silloin ei kyse ole pelkästään soittajasta eikä pelkästään soittimesta, vaan niiden välisestä suhteesta.

Niin moni asia on yhtäkkiä toisin, eikä se ei riitä, että joku kysyy "niin mutta mitä sinä haluat" tai "missä motivaatiosi on"? Mikset vaihda soitinta. Tai itseäsi...

Kyse on jostain osin selittämättömästä, se ei palaudu "tavoitteisiin" tai edes "kutsumukseen". Siinä on jotain kokonaisvaltaista joka on aistittavissa, kuten esteettiset asiat aina, kokonaisuutena.

Tiedätte mistä puhun. Sellaisista ihmisistä, joilla tämä tasapaino on, säteilee luontevaa kauneutta jota ei voi palauttaa mihinkään muuhun kuin juuri siihen kokonaisuuteen.