keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Työpaikan työkyky ja esimiesten tuki

Tässä postaukseni Työterveyslaitoksen Unelmahautomo-blogissa.

Kokosin siihen ajatuksia Kroppa ja nuppi -hankkeen työskentelystä, jossa olemme työskennelleet työyhteisöissä yhteiskehittäen tapoja edistää terveyttä ja työkykyä etenkin fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavassa työssä. Työskentelyssä käytetään ryhmä- ja yhteisöohjauksen työmuotoja.


perjantai 14. lokakuuta 2016

Korppu murenee, opettaja sekoaa

Törmäsin Opettaja sekoaa -videoon ensin, kun kuopus näytti sitä minulle kotona. En pystynyt katsomaan alkua pidemmälle, tuli todella huono olo.  (En linkitä sitä, koska en halua sen leviävän yhtään enempää.) Sen jälkeen törmäsin asiaan twitterissä. Videon alun perusteella opettajalla ilmeisesti menee täysin maltti kännykkää kiellosta huolimatta käyttävän pojan kanssa. Hän huutaa raivoissaan ja kauan ääni lähes särkyen, koulupoika huutaa takaisin, mutta ei ehkä niinkään malttinsa menettäneenä kuin konfrointoituna, puolustautuen. Videon pituudesta näkee sitä katsomattakin, että joku on kuvannut tilannetta kaikessa rauhassa sen kymmenen minuuttia ja saanut sitten älynväläyksen laittaa sen julkiseen levitykseen.

Jos tällainen video leviäisi nuorten keskinäisestä tilanteesta, siihen viitattaisiin selkeästi kiusaamisena. Nyt tilannetta on käsitelty niin, että kyseisen koulun rehtori on selittänyt julkisuudessa, ettei opettajan käytös ole asianmukaista, vaikka viittaa myös siihen, ettei tällä tavalla kilahdeta ilman syytä.

Tämä toi mieleeni yhtäkkiä yläasteelta koulunäytelmän "Korppu murenee". Helena Reunan näytelmässä esiintyy Korpuksi tituleerattu opettaja, joka menettää täysin malttinsa, eli murenee luokkansa edessä. Näytelmällä taisi olla onnellinen loppu, eli syntyi aito kohtaaminen ja sovinto. Esitin itse Korppua. Se oli merkillinen kokemus teini-ikäiselle. En muista minkä aineen tunnilla tämä näytelmä tehtiin, mutta muistan miltä se murenemisen esittäminen tuntui. Pelottavalta.

Mikä tässä on väärin.
- Silmitön huutaminen on väärin
- Opettajan vedättäminen on väärin
- Luokkahuoneen konfliktien kuvaaminen ja levittäminen netissä on väärin, salakuvaaminen ylipäänsä on väärin.
- Yksin jääminen työn ongelmien kanssa on väärin

Miten tilannetta voidaan ratkoa?

Uskon, että tilanteelle naureskelevia oppilaita on samalla myös ahdistanut ja pelottanut - sekä opettajan aggressio, että tunne siitä, että hän "murenee" luokkansa edessä. Tiedän että opettajan kuuluu olla aikuinen ja "pärjätä" murrosikäiselle. Murrosikäinen ei ole vielä aikuinen. Se ei silti tarkoita, ettei murrosikäisen käytös voisi vahingoittaa aikuista. Kukaan ei saisi jäädä yksin tilanteessa, jossa luokan kanssa ei suju ja jossa luokassa ei vallitse luottamus eikä molemminpuolinen kunnioitus.

En tiedä tästä tarpeeksi, mutta siitä olen varma, että videolevitys ei tehnyt tilanteelle eikä sen korjaamisen mahdollisuuksille mitään hyvää.

Somekeskustelussa jokaisella tuntuu olevan mielipide siitä, kenet nyt voidaan jyrkästi tuomita. Ainahan on niin, että  kun jokin vaikea asia räjähtää silmillemme somessa, kommentoijat haluavat äkkiä sanoa, kuka tähän on syypää, ikään kuin asia olisi sitten käsitelty ja selvä.

Someyleisö ei tiedä mitä kaikkea tilanteen takana on. Mutta elämää on tuomioiden jälkeenkin. Toivon että asiaa selvittelevillä on paljon restoratiivista viisautta ja taitoa.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Johdattamassa ohjaukseen - mieleen jäänyttä

Aloitin proffatyöt täällä Joensuussa opettamalla ohjauksen opintojen ensimmäisen johdantokurssin kahdelle eri ryhmälle. Se oli mainio tapa orientoitua. Nautin suuresti keskustelusta opiskelijoiden kanssa. Oli hyvä joutua tiivistämään, mitä itse ohjauksesta ajattelen ja missä alan käytännön sekä tutkimuksen haasteet ovat.

Tästä pohdinnasta jäi muutama kiteytymä mieleen, ne roikkuvat ajatuksissani eräänlaisina ranskalaisina viivoina, en tiedänkö löydänkö asioiden välille kytkentöjä mutta kokeilen, mitä tapahtuu jos kirjoitan ne tähän. Tässä pari ensimmäistä.

Näkymätön ohjaus

On ehkä paradoksi, että juuri nyt kun olen ohjaustietämyksen ympäröimä, olen alkanut herätä huomaamaan, miten näkymätöntä ohjaustyö yhteiskunnassa edelleen on. Se on ammatillisesti näkymätöntä siinä mielessä, että ohjausosaamista on piilossa muiden ammattikäytäntöjen sisällä eikä sitä aina tunnisteta "ohjausosaamiseksi". Samalla se monesti kohdistuu ilmiöihin, jotka eivät ole kenenkään perustehtävänä, vaikka niitä on jonkun hoidettava. Jokaisen on helppo sanoa, että tämä on pois perustehtävästä. Silloin kun tällaisessa yhteisössä on joku ohjausammattilainen, yhteisön vastuulle kuuluva ohjaustyö ikään kuin valuu näiden yksilöiden kannettavaksi.

Näkymättömyys liittyy myös siihen, että ohjausammatit eivät ole yhteiskunnallisessa julkisessa keskustelussa tai päätöksenteossa kovinkaan näkyviä eivätkä tunnettuja. Ohjauksesta saatetaan viljellä karikatyyrejä (esimerkiksi holhoava ja kontrolloiva julkishallinnon näennäisohjaus, tai bisneshenkinen yltiöpositivinen elämäntapavalmennus). Ohjausta ei välttämättä tunneta tai sen merkitystä väheksytään, tai sitten siltä odotetaan täysin epärealistisia tuloksia.

Ohjausala on kuitenkin viimeisen parin vuosikymmenen aikana laajentunut valtavasti - ohjaustyötä tekeviä on yhä enemmän, ohjausammatteja tai tehtäviä myös. Ohjauksen tutkimusta on enemmän ja sen teoreettinen itseymmärrys on edennyt varsinaisia loikkia. Ohjausihmisten osaaminen on monipuolista ja ulottuu useiden tieteenalojen piiriin. Tietoisuus ohjauksen mahdollisuuksista on siten lisääntynyt rohkaisevasti.

Kuva Surakan baarista, Joensuusta

Ohjauksen kahtia jakautunut perinne

Tajusin nyt opettaessani uudelleen asian, jota jouduin miettimään jo silloin kun muinoin kiistelin vastaväittäjäni kanssa siitä, onko counsellingissa (joksi ohjauksen käänsin väitöskirjassani) aina ytimeltään kyse ohjattavan ongelmista. Sillon jo sanoin että ei, ei suinkaan aina ole. Olen edelleen samaa mieltä. Tämä pointti voi tuntua itsestäänselvältä, mutta mielestäni se pitäisi silti sanoa selvästi ääneen. Tunsin tarvetta puhua tästä jo työnohjaajakoulutuksessa. Jos asiaa katsoo vain toisesta ääripäästä, kuva on kapea! Eli kahtiajaosta on kyse:

Ohjauksen yksi juuri on counselling-perinne. Counselling-teoriat ja psykoterapeuttiset teoriat ovat samaa juurta. Counselling on psykologiatieteellistä ja auttamistyön logiikkaa seuraavaa toimintaa, jossa haetaan apua henkilökohtaisiin elämänongelmiin, kuitenkin ilman hoidollisia tavoitteita. Sen ytimessä on usein vastaanotto-tyyppinen toiminta ja ohjaajan ja ohjattavan suhde on asiakkuussuhde. Tällaisen toiminnan ytimessä ovat usein koetut ongelmat ja eri tavat auttaa ongelmia kokevaa ohjattavaa.

Ohjauksen toinen juuri on pedagoginen perinne. Kyse on tavalla tai toisella oppijan kasvun, oppimisprosessien, muutoksen ja harjaantumisen tukemisesta. Tästä perinteestä käsin ohjaus on muutosprosessin palveluksessa olevaa toimintaa, joka ei edellytä kohtaamisen ytimeen "ongelmaa" eikä hahmota ohjattavaa "asiakkaana" eikä läheskään aina jäsenny "vastaanottona".

Monia muitakin hahmotuksia on, mutta nämä kaksi mielestäni selkeästi erottuvat toisistaan ja näiden vuoksi ohjauksen teoriataustan jäsentäminen voi joskus olla varsin työlästä. Näistä vinkkeleistä päin tullaan korostaneeksi hieman eri asioita.

Tähän seinään lyön itse päätäni, koska kirjoitettaessa englanniksi ohjauksesta on valittava joku käännös, joka tuo esiin vain yhden ulottuvuuden. Counselling, guidance tai supervision ovat käännöksiä, joita olen eri tilantessa käyttänyt. Tämä soppa on ollut syy siihen, miksi olen karttanut ajatusta Ohjaustyön oppaan kääntämisestä englanniksi. Ajatus laaja-alaisen ohjauksen mallin englannintamisesta pyörii silti mielessäni.

Lisää jäsennyksiä seuraavassa postauksessa!

tiistai 4. lokakuuta 2016

Osaan, tahdon, kykenen - tai en?

Jatkan vielä edellisen postauksen aiheesta. Oikeastaan tässä on kyse päätöksenteon modaliteeteista. Viimeksi pohdin tahtomisen ja voimisen välistä rajatilaa. Voimista merkityksessä "osata" tai "kyetä".  Eli "onko minusta tähän" vs. "haluanko tätä".

Olen paljon miettinyt aikuisen ihmisen elämänmuutosten ja urapäätösten hitautta ja kitkaisuutta. Yksi syy siihen on tuo aiemmin mainitsemani, että on kovin vaikea tietää, mikä on kykenemisen ja tahtomisen ero. Mutta on muitakin epämääräisyyksiä ja nekin liittyvät modaliteetteihin.

Tuntuu siltä, että on olemassa hämmästyttävä rajatila myös "tahtomisen" ja "mahdollisen" välissä. Tuo "mahdollinen" on sekin "kykenemisen" kysymys, mutta merkityksessä "onko jokin ylipäänsä tehtävissä". Päätöksenteossa, ja tietenkin myös ohjauksessa, yritämme usein erottaa ne asiat, joita kohtelemme faktoina ja joita emme siis voi muuttaa, ja toisaalta ne, joita katsomme voivamme muuttaa. Kutsun itse tätä "liikkuvan osan" etsimiseksi.

Minusta tuntuu että hankalaa on nimenomaan se, että hyvin harvoja asioita on välttämätöntä kohdella faktoina. Silloin elämänmuutosten ja valintojen pohtiminen tuntuu siltä, että pelaa koko ajan liikkuvaan maaliin.

On niin monia asioita, joissa tulee kysyneeksi: Entä jos tämäkään ei ole fakta? Pitäisikö juuri tähän asiaan suhtautua muuttuvana - asiana johon suhtautumiseni voisi muuttua, jota voisin oppia? Mikä pallo tipahtaa? Tai pikemminkin: mikä palikka laitetaan pohjalle ja muut palikat sitten sen päälle?

Aikuisella, etenkin elämän taitekohdissa, on tyypillisesti monta palloa ilmassa. Päätöksenteko on paljon helpompaa silloin kun on olemassa kiistämättömiä faktoja tai niin selkeiksi arvotettuja arvovalintoja, ettei tarvitse rimpuilla.

Tästä pohdinnasta tuli sellainen tunne, että toimijuuden tutkimisessa täytyisi miettiä noita modaalisuuksia. Palaan siis näihin:


Jyrkämä, Jyrki 2007: Toimijuus ja toimijatilanteet – aineksia ikääntymisen arjen tutkimukseen. Teoksessa Seppänen, Marjaana; Karisto, Antti; Kröger, Teppo (toim.): Vanhuus ja sosiaalityö. Sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välillä. Jyväskylä, PS-kustannus. Sivut: 195–217.

Jyrkämä, Jyrki 2008: Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä: hahmottelua teoreettismetodologiseksi viitekehykseksi. Gerontologia 22, 4. Sivut: 190–203.