perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kohtaamisista, ennakkoluuloista ja myötätunnosta

Jotkut teistä ehkä tietävät, että olen parin viime vuoden ajan tutkinut nuoruuttani tietoisesti ja aktiivisesti muistelemalla, lukemalla kirjeitä ja päiväkirjoja sekä matkustamalla nuoruuteni paikkoihin ja tapaamalla ihmisiä, joita tunsin nuorena.

Olen myös kääntänyt elämässäni asioita ympäri, samalla kun jotkut asiat ovat menneet ympäri ihan omia aikojaan. Olen kysellyt uudelleen nuoruuteni kysymyksiä. On onni saada elää tähän ikään ja kysyä niitä uudestaan. Jotkut perusolettamukset ja niiden varassa tehdyt usein nopeat ja ohimenevät tulkinnat on ollut pakko purkaa.


**

Tässä on eräs muisto omasta nuoruudestani, sekin liittyy äkkivääriin tulkintoihin ja niiden purkamiseen. Se ei ole tarinana ehkä ihmeellinen, mutta se vaikutti voimakkaasti ja jäi mieleen. Kaikki varmaan tajuavat miksi tällaista mietin näinä aikoina. Kerron tarinan siksi, että opin siitä.

Olin noin parikymppinen, juuri opintoni aloittanut, mukana ylioppilaskunnan kansainvälisen jaoston toiminnassa. Se tuntui minusta luontevalta: puhuin hyvää englantia ja olin asunut ulkomailla, seurustellut ulkomaalaisen kanssa ja pidin itseäni avarakatseisena sujuvana tyyppinä, juuri sopivana touhuamaan kansainvälisissä ympyröissä.

Olin mukana järjestämässä bileitä Uudella ylioppilastalolla, touhusin milloin missäkin hommassa. Jossain kohtaa olin ovella myymässä lippuja. Muistaakseni oli ollut puhetta siitä, että bileet ovat vain yliopiston väelle, ei ulkopuolisille. Uudelle ylioppilastalolle pyrki usein muutakin väkeä Mannerheimintien tuoksinasta.

Sattui tilanne, jota en unohda varmaan ikinä, monestakin syystä. Ovella jonossa oli kaksi miestä, tummaihoisia, tummatukkaisia, toinen minun parikymppisen silmääni jo vanha mies, toinen nuori. Ensimmäinen ajatukseni oli että nämä eivät nyt varmaan ole yliopisto-opiskelijaväkeä, ehkä siksikin että toinen oli niin paljon vanhempi. Lausuin siis tiukahkosi: "This is for the university people only" tai jotain sen tapaista. Vanhempi mies vastasi hänkin aika napakkaan sävyn: "I am a professor at the university and this is my relative who has just started studying here, I wanted to show him around a bit". Reagoin itse välittömästi toisen närkästykseen sanomalla, jotain sen tapaista että mistäs minä sen olisin voinut tietää. (Olin todella äkkiväärä ja kärkäs nuorena). Mies vastasi vain: "you could have asked."

Silloin tajusin, että sehän oli totta... olisin voinut kysyä, kuten keneltä tahansa, varmistaen, että hei vaan, oletteko yliopistolta. En kysynyt, oletin, torjuin. Samalla paljastin oman maailmani ja oletusteni suppeuden. Kun näin miehen väsyneen ilmeen ja sen miten tiukasti ja samalla arvokkaasti hän minulle vastasi, tajusin että hän on todennäköisesti törmännyt tähän kerta toisensa jälkeen.

Tilanne meni hetkessä ohi, mutta minua hävetti niin, että olisin voinut vajota maan alle. Olin tolaltani enkä pystynyt jatkamaan iltaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päätin että on vain yksi asia jäljellä, jonka voin tehdä. Etsin heidät käsiini bileväen joukosta, ja yritin esittää anteeksipyyntöni, sanoa vain että olen todella pahoillani ja yritän ottaa opiksi. Itketti, hävetti paitsi loukkaavuuteni, myös se omaa fiksuuttani koskeva illuusio, joka siinä murtui. Sanoista ei saanut niiskutukselta selvää, mutta ehkä viesti meni perille.

Se mikä myöskin jäi lähtemättömästi mieleeni, oli vanhemman miehen reaktio. Hän suli välittömästi.
Asetelma välillämme muuttui. Äsken olin ollut nokkava suomalainen pitämässä ovea ulkomaalaisen nenän edessä. Nyt olinkin hätääntynyt nuori ihminen vanhemman ihmisen edessä.  Mies muuttui ystävälliseksi sedäksi, joka suhtautui suojelevan suurpiirteisesti töppäykseeni. Hän kiitti minua siitä että olin vaivautunut tulemaan uudelleen puhumaan. Tutustuin sitten heihin hiukan enemmän, ja nuorempi heistä kuului jonkin aikaa tuttaviini.

En oikein tiedä miksi halusin kertoa tämän nyt. Ehkä halusin muistaa nimenomaan sen hetken, kun tajuaa, että tuossa on toinen ihminen ja olen loukannut häntä. "Toisesta" tuli "Sinä". Ja sitten halusin muistaa sen, että sitä säröä oli mahdollista korjata


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Toimijuuden modaliteetit

Olen joskus otsikoinut tämänkaltaisen postauksen itsestäänselvyydestä kirjoittamiseksi, mutta ehkä se ei ole hyvä idea... On totta, että asia ei ole uusi. Mutta se on kuitenkin löytämisen tulos. Jotkut asiat nimenomaan löydetään aina uudestaan.

Ja tämä löytö, johon jatkuvasti törmään eri yhteyksissä uudestaan, on se, että "tahtomisen" ja "kykenemisen" tai "voimisen" (merkityksessä "to be allowed to") modaliteetit tosiaankin menevät elämässä sekaisin ja liukuvat toisiinsa. Lisäksi ei ole ihan yksinkertaista rakentaa realistista kuvaa näistä kysymyksistä. Olen huomannut sen sekä omassa elämässäni että ohjatessani. On tietenkin tilanteita ja elämänalueita, joissa nämä on suhteellisen helppoa erottaa. Mutta monissa tilanteissa ja etenkin kompleksisissa taidoissa ja konteksteissa ne tosiaankin ovat usein sisäkkäin tai piilottelevat toistensa takana.

Ihminen voi uskoa ettei pysty tai voi. Mutta tutkimisen jälkeen oivaltaakin ettei HALUA. Toisinpäin: ihminen voi kuvitella ettei tiedä mitä haluaa tai tavoittelee, mutta tutkimisen jälkeen selviääkin, että tavoite on kyllä selvillä, mutta sen tavoitteleminen on pelottavaa tai usko omiin taitoihin ei riitä.

Tämän kysymyksen käsittely vaati ohjauksessa nimenomaan työprosessiin ja ohjattavan ajatteluun paneutumista. Jos tuijotetaan vain tuotosta, ratkaisua tai työn näkyvää tulosta, ei saada otetta siitä, millaisia toimijuuden esteitä ja toisaalta toimijuutta mahdollistavia rakenteita ohjattavan kokemuksessa on.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Millainen palaute toimii?

Olen koonnut reilun vuoden takaiseen postaukseen hyvän neuvomisen edellytyksiä. Ne perustuvat vuorovaikutustutkimuksen näkökulmiin ja tutkimustuloksiin. Tässä kokoan joitain näkökulmia palautteesta vuorovaikutusilmiönä.

Palautteen voisi määritellä reaktioksi johonkin suoritukseen, tuotokseen tai tekoon. Palautteeseen kuuluu usein myös se, että intressinä on suorituksen tai prosessin edistäminen. Palautteen on siis tarkoitus osallistua oppimisprosessiin. Olen itse tutkinut sitä opinnäytteenohjauksen tilanteissa, joissa tarkastelun kohteena oleva asia vaatii paljon sanallistamista ja selostamista, ja palautevuorot ovatkin hyvin laajoja. Sen sijaan esimerkiksi ääniterapiassa palautevuoro voi olla parin tavun mittainen (Sellman 2008). 

Palautevuorossa tehdään monenlaista vuorovaikutuksellista työtä yhtä aikaa. Usein tämä työn näkyy eri elementeissä, joita palautevuoroon on sisällytetty. Joskus nämä elementit voi selkeästi erottaa puheessa, joskus ne liukuvat toisiinsa tai jokin jätetään implisiittiseksi tai se oletetaan ymmärretyksi muun kuin puheen kautta (esimerkiksi voidaan osoittaa kädellä tai näyttää kehon asennolla mallia tms.).
  • Havaitseva elementti: tuodaan palautteen kohdeasia huomion ja työstämisen kohteeksi
  • Arvioiva elementti: arviodaan kohdetta (kiittäen tai kritisoiden)
  • Neuvova elementti: esitetään korjausehdotuksia, ohjeita tai määräyksiä 
  • Perustelut: neuvoa tai arviota perustellaan lisähavainnoin tai selostamalla arvion perusteita
Palautteen onnistumiseen vaikuttaa se, miten palautteen eri elementit onnistutaan välittämään. Ymmärtämisen kannalta mikä tahansa edellä mainituista elementeistä voi koitua ongelmaksi, alkaen havaitsemisesta aina perusteluihin asti.

Ymmärtäminen liittyy myös siihen, miten palaute kytkeytyy ohjattavana olevaan prosessiin. Jos ohjaaja ja ohjattava ovat hahmottaneet prosessin tavoitteet hyvin eri tavoin, voi olla ettei tarkinkaan palaute osu maaliin. Prosessi, jota palautteen on tarkoitus edistää, ei olekaan jaettu.

Palautteen vastaanottamiseen voi lisäksi liittyä niin voimakkaita tunnelatauksia, ettei asian prosessointi ole mahdollista tai sitä pitää lykätä.

Keskeistä onnistuneen palautteen kannalta on myös osapuolten välinen työnjako. Pitkäkestoisemmassa oppimisprosessissa harjaantumisen edellytys on se, että palautteen sisältämä ongelmanratkaisusykli (korjattavien ongelmien tunnistaminen oikein ja korjaaminen) tapahtuisi yhteistyössä. Pitkittäisissä vuorovaikutustutkimuksissa onkin havaittu, että oppija alkaa vähitellen ottaa vastuuta sekä ongelmien tunnistamisesta että korjausliikkeistä.

Siksi palautteessa, kuten neuvomisessa, ohjattavan t. palautteen saajan kuunteleminen ja osallistuminen on tärkeää. Siksi, että tulisi näkyviin, miten hän ymmärtää asiat ja siksi, että hän saisi harjaantua ongelmanratkaisutyössä.









Sellman, Jaana. 2008. Vuorovaikutus ääniterapiassa: keskusteluanalyyttinen tutkimus harjoittelun rakenteesta, terapeutin antamasta palautteesta ja oppimisesta. Publications of the Department of Speech Sciences / University of Helsinki, Helsingin yliopiston puhetieteiden laitoksen julkaisuja, 54


torstai 11. toukokuuta 2017

Esimies - puhu ja puhuta työkyvystä!

Tässä postaukseni Pelastustieto -lehden blogissa - esimies työkyvyn tukena, tuen tarvitsijana ja työkykyä edistävän toimintakulttuurin rakentajana.

Postaus on osa yhteistyötäni Työterveyslaitoksen Kroppa ja nuppi kuntoon -hankkeen kanssa. Hankkeessa olemme työskennelleet työyhteisöissä yhteiskehittäen tapoja edistää terveyttä ja työkykyä etenkin fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavassa työssä. Työskentelyssä käytetään ryhmä- ja yhteisöohjauksen työmuotoja.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Keskustellaanko työssä?

Olen alkanut uudelleen kiinnittää huomiota asiaan, joka on ollut jo vuosia rutiininomainen havainto erilaisten ohjauksellisten työskentelytapojen arvioinnissa. Koulutukset, ohjauspajat, työnohjaukset ja vertaisryhmät päättyvät aina arvioon, että tärkeintä antia, tai ainakin yhtenä tärkeimmistä, on ollut keskustelu vertaisten kanssa yhteisestä työn kohteesta. Tämän arvion kanssa samaan hengenvetoon todetaan, että tällaiseen ei ole mitään muuta tilaa tai paikkaa.

Olen aiemminkin pohtinut asiaa (mm. täällä ja täällä). Nyt mietin sitä uudelleen pysähtyen ihmettelemään: ilmeisesti tosiaankin on niin, että työhön ei juuri missään tunnu kuuluvan säännöllinen dialoginen kohtaaminen työn ydinkysymysten äärellä.  Työn erilaiset yhteiset kohtaamiset ovat tiukan tavoitevetoisia tilanteita, joissa tiedotetaan, raportoidaan tai päätetään, koulutetaan, arvioidaan. Oletus on näissä tilanteissa aina, että kaikki "ymmärtävät riittävästi" ja että ymmärrys syntyy joka tapauksessa nopeasti ja ongelmattomasti.

Olen ohjaustyössä vakuuttunut siitä, että onnistunut ongelmanratkaisu tai tuloksen tavoittelu edellyttää yleensä riittävää pohdintaa, tutkivaa otetta ja jaettua tarpeeksi syvällistä ymmärrystä yhteisestä kohteesta. Sama pätee myös organisaatioiden, yhteisöjen tai verkostojen toiminnassa, jossa risteilevät erilaiset kulttuurit, toimintamallit sekä yksilöiden moninaiset jäsennykset ja tulkinnat työstä ja sen päämääristä.

Elämämme on monimutkaista! Työkin on monimutkaista. Moninäkökulmaista, katkoksellista ja liikahtelevaa. Hallitsemattomasti ryöpsähtelevää. Työ on kehollista, mielellistä ja affektiivista. Sosiaalista ja yksilöllistä. Kaikkialla - ja koko ajan pakenevaa.

Työ, ja oma elämämme työn piirissä, asettuukin jatkuvasti meille ymmärtämishaasteeksi. Kyse ei ole pelkästään hallinnasta vaan merkityksistä, tulkinnoista, hahmottamisesta ja jäsentämisestä. Tuntuukin oikeastaan aivan hullulta, ettei työhön kuulu yhteiselle ymmärtämiselle ja tutkimiselle omistettuja dialogisia tiloja. Jokainen ammattiryhmä, jota olen kohdannut ohjauskoulutuksissa, sanoo poikkeuksetta tätä samaa. Esimiehet, johtajat, opettajat, ohjauksen ammattilaiset, tutkijat, lääkärit, sosiaalityöntekijät, terveydenhuollon ammattilaiset.

Ei ole aikaa keskustella rauhassa omasta kokemuksesta käsin, tutkivasti ja syvällisesti mutta ilman välitöntä pakkoa päättää tai ratkaista asioita. Ei ehdi ymmärtää mitä tapahtuu, mistä on kyse ja mitä merkitystä sillä itselle on.

Työnohjaus täyttääkin usein juuri tätä ymmärtämisen tukemisen tehtävää. Koulutuksetkin kääntyvät usein tällaisiksi tilanteiksi, jos keskustelulle annetaan tilaa. Ihmiset pyytelevät anteeksi purkautumisiaan ja pohdintojaan - "tämä meni nyt tällaiseksi työnohjaukseksi". Jäsentämisen tarve on niin valtava.


Jos koulutusvastuuta tulevaisuudessa työnnetään entistä enemmän työpaikoille, se asettaa yhä suurempia vaatimuksia kyvyllemme käydä dialogia työn äärellä. Sellaista keskustelua, jossa ihmisten on mahdollista kytkeytyä yhtä aikaa sekä yhteiseen asiaan että omaan kokemukseensa.  Tarvitsemme edelleen koulutuksia ja työnohjauksia, mutta voisimmeko vihdoin ottaa dialogin osaksi työn arkea?




EDIT: Myös tässä muutaman vuoden takaisessa Hyvejohtajuus-blogin artikkelissa pohdimme Mari Käen kanssa dialogisen, läsnäolevan ryhmän ominaisuuksia ja ryhmän ohjauksen saloja.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Näen mitä rakennat

Ihminen haluaa tulla nähdyksi oikein nimenomaan pyrkimyksissään. 

Tätä pohdin hiljattain, kun eräässä yhteydessä keskusteltiin sitä, millainen esimiehen palaute on hyödyksi. 

Kannustusta usein toivotaan, tietenkin. Hyviä tuloksia tulee kiittää, kun aihetta on. 


Luulen että ainakin toisinaan vielä oleellisempaa on se, että nähdään oikein se, mitä toinen on yrittänyt. Että toiminta tulee ymmärretyksi oikeassa valossa silloinkin, kun tulokset eivät ole toivotunlaisia. Nehän eivät aina ole yhden työntekijän yrittämisistä kiinni. Tai joskus tulosten aika ei vaan ole vielä tullut, koska ne kypsyvät hitaasti. Silloin on tärkeätä, että tulee nähdyksi se, mihin suuntaan henkilö on yrittänyt toimia, millaista kokonaisuutta rakentaa tai mihin yhteiseen asiaan antaa panoksensa, vaikka vielä ei voi nähdä, onko toiminta onnistunut.

Tätä ehkä odotamme myös muilta ihmisiltä, joiden ymmärrys on meille tärkeätä, esimerkiksi ystäviltämme. Että he ymmärtävät, mitä yritämme toteuttaa ja rakentaa elämässämme. Että he tunnistavat toimintamme ja arvojemme välisen suhteen oikein.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Mestariluokalla

Jatkan vielä tuon mestari-aiheen pohdintaa. Olen kerännyt aikamoisen kasan asiaan liittyvää kirjallisuutta odottamaan jotain sopivaa hetkeä. Olen myös kirjoittanut vapaamuotoista, henkilökohtaista tekstiä selvittääkseni, miksi kummassa olen tästä asiasta niin kiinnostunut.

Uskon että mestari-kisällipedagogiikka kiinnostaa ainakin siksi, että se edustaa - ainakin osittain - vastakohtaa ohjausajattelulle, jota itse opetan ja edistän. Tai ainakin se edustaa monien keskeisten ohjausta määrittävien ilmiöparien tai jatkumoiden toista ääripäätä. Yritän purkaa asiaa hieman.

Substanssiohjaus vs. prosessiohjaus

Olen ohjausajattelussani korostanut prosessiohjauksen elementtejä, koska ne ovat ohjauksessa yleisiä ja kontekstirajat ylittäviä ja koska ohjauksessa epäonnistuminen on usein kiinni  juuri prosessiohjauksen epäonnistumisesta. Substanssiosaamisellakin on merkitystä, mutta eri ohjauksen lajeissa eri määrin. Esimerkiksi työnohjaajan ei ole aina pakko tuntea työnohjattavien työtä kovinkaan perinpohjaisesti. Joskus jopa opinnäytteen ohjauksessakin pääsee aika pitkälle, vaikka ei tunne käsiteltävää erityisalaa.

Sen sijaan mestariksi ei voi tulla muuta kuin olemalla taitava tai huippu nimenomaan jonkun substanssin (tiedonalan ja/tai taidon) alueella. Mestarin oppiin halutaan juuri huippuun viedyn, maineikkaan substanssiosaamisen takia. On tietenkin mahdollista, että substanssiosaamisen rinnalla
mestarilla on myös prosessiosaamista, eli pedagogista taitoa. (Silloin onkin kyse aivan erityisen armoitetusta mestarista!) Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Mestareiltahan siedetään joskus huonoakin pedagogiikkaa, jos substanssin suhteen on tarjolla harvinaista osaamista.

Kutsumus vs. ammattirooli

Ohjausajattelussani olen pitänyt tärkeänä demystifioida ohjausosaamista, eli purkaa ja sanallistaa sitä elementteihinsä, jotta sitä olisi helpompi oppia ja ammatillistaa myös sellaista ohjaamista, jota toteutetaan jonkun muun kuin ammattimaisen ohjaustyön osana. Ollakseen onnistunutta ohjauksen ei kuitenkaan tarvitse olla elämäntehtävä eikä kutsumus.

Mestarina olemiseen sen sijaan kyllä tuntuu liittyvän jotain kutsumuksen kaltaista antautumista alalle sekä syvää rakkautta kohteena olevaa substanssia kohtaan. Mestarin taidon tai tietämyksen kohteena oleva asia on niin syvästi merkityksellinen ja itsetarkoituksellinen, että se on osa jokaista päivää. Sellainen päivä on hyvä, jolloin voi olla yhteydessä rakkauden kohteeseen. Zen-mestari mietiskelee päivittäin, soittajamestari harjoittelee soittoa, keskusteluntutkija katsoo aineistoa. Tähän ainakin pyritään. Uutterassa ja arkisessa harjoittamisessa on tietenkin kyse myös siitä, että suurta taitoa ei voi saavuttaa ilman vuosikausien säännöllistä harjoittelua. Tämä arkeen kovertuva toisto tuo myös nöyryyttä, koska mestari tietää että opittavaa on aina eikä täydelliseksi voi tulla. Kutsumukseen voi liittyy myös tiettyä arroganssia: oma tärkeä asia ohittaa monta muuta arkista toisille tärkeää asiaa.

**

Haen tähän vielä ainakin kolmatta ulottuvuutta ja se liittyy mestarin ja oppilaan suhteeseen. En ole vielä kovin pitkällä tämän ajatuksen kanssa, joten jätän sen ehkä hautumaan. Tähän liittyy yhtenä ulottuvuutena se, miksi olen aiemmin tarkastellut mestari-kisällipedagogiikan varjopuolia ja ns. "guruvaaraa". Olen miettinyt, millaisen suhteen tällaiset huippumestarit rakentavat oppilaaseensa, millaisen vastuun he ottavat oppilaansa kehityksestä ja millainen etiikka tähän suhteeseen liittyy. Tästä aiheesta haluan sanoa myös myönteisiä asioita, en pelkästään varoitella guruvaarasta.

Aiheesta on kirjoitettu paljon klassisen musiikin pedagogiikan piirissä. Minua kiinnostaa se kuitenkin myös osana kehomielen harjoittamista (zen-mietiskely, mindfulness sekä jooga) sekä tutkijaksi kasvamista. Näissä kaikissa on omat variaationsa, mutta jostain syystä uskon, että tässäkin asiassa nimenomaan eri kontekstien tarkastelu rinnakkain toisi jotain kiinnostavaa esille.

Jatkan siis!

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Mestarillista

Mikä tai kuka on mestari?

Onko se sama asia kuin asiantuntija? Asiantuntijuuteen liitetään teoreettista tietoa, erilaisia taitoja, kokemuksellista ja proseduraalista tietoa, kykyä ratkoa kompleksisia ongelmia, muuttuvaa suhdetta osaajan sekä kontekstin välillä, reflektiivisyyttä, tiettyä yhteiskunnan tarjoamaa asemaa sekä tilivelvollisuutta.

Mestariuteen liittyy varmasti jotain samaa, mutta myös silti jotain aivan muuta. Aloin pohdiskella asiaa lueskeltuani mm. Minna Eväsojan esseeteosta ”Melkein geisha” sekä Emmi Itärannan romaania ”Teemestarin kirja”. Muistelin myös aiempia pohdintojani eri alojen mestareista sekä muuta aiheeseen liittyvää lukemaani. Ajatukseni asiasta ovat aika summittaisia.

Mestariksi tullaan tiiviissä suhteessa perinteeseen. Ja mestarin olemukseen ja mestarina elämiseen liittyy perinteen säilyttäminen ja vaaliminen, ei pelkästään uudistaminen (jota taas asiantuntijuuden osalta tavataan korostaa).

Mestariuteen liittyy ehkä tietynlainen ankaruus ja tinkimättömyys. Ankaruuteen (muun muassa oppilaita kohtaan) oikeuttaa se, että itse on käynyt kovan koulun ja antanut perinteen muokata itseä, taipunut sen tahtoon. Mestari voi joskus olla siinä määrin antautunut perinteelle, että sivuuttaa muunlaiset säännöt, kuten ystävällisyyden tai hyvän käytöksen.

Mestariksi tullaan mestarin ja oppilaan välisessä suhteessa. Ehkä juuri henkilökohtaisen suhteen kautta se rakentuu niin tiiviiksi osaksi persoonaa.

Mestariuteen liittyy toisaalta myös nöyryys, oman keskeneräisyyden jatkuva tunnustaminen. Mestarius voi olla myös yllätyksellistä. Mestari elää ja hengittää perinnettä. Hän voi ehkä siksi suhtautua siihen myös leikkisästi. Mestari saattaa paljastua vähemmän dogmaattiseksi kuin ei-vielä mestari.

Onkohan niin, että mestarius on ihmisen identiteetin ytimessä jotenkin eri tavalla kuin asiantuntijuus? Ikään kuin sitä ei voisi ollenkaan riisua ihmisestä.

Miksihän mestarius kiinnostaa minua? Enhän ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä. Mestarius on mysteeri. Olen aiemmin käsitellyt tätä asiaa korostamalla mestari-kisällipedagogiikan joitain rajoitteita ja purkamalla mestariuteen liittyviä guru-ajattelun vaaroja. Minusta tuntuu, että haluaisin katsoa jatkossa asiaa toisesta näkökulmasta. 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Lumivyöry

Ihmiset kertovat itselleen tarinoita itsestään ja toisistaan.  Tarinat sisältävät tulkintoja, uskomuksia ja maailmanselityksiä, juonia ja niihin liittyviä rooleja. Tarinat keräävät edetessään mukanaan lisää tulkintaa ja kokemusta, kuin vierivä lumipallo kerää mukaansa lunta. Parhaimmillaan näistä lumipalloista syntyy hyviä suojaavia rakennuksia; lumilinnoja, joissa voi elää ja joita kannattaa puolustaa.

Joskus jokin tarina saa ylivallan ihmisessä ja alkaa edetä kiihtyvällä vauhdilla, se alkaa käyttäytyä kuin lumivyöry, joka vetää ryminällä mukaansa lumen lisäksi puita ja maa-ainesta, ja uhkaa kaataa kaiken alleen ja tuottaa vahinkoa. Lopulta ihminen itse jää alle.


Miten silloin tulisi toimia? Kuinka lumivyöry pysäytetään, kuinka kaivetaan ihmiset turvaan sen alta, ja miten valtaisa möykky sulatetaan ja kieritetään siitä lopulta uusia palloja?

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Mikä on oleellista elämänmuutoksessa

Tässä jatkoajatuksia edellisestä postauksesta.

Mietin edelleen aikuisia ihmisiä tempoilemassa elämänmuutostensa kanssa. Niissä on joskus aika vaikea olla avuksi toiselle. Ehkä siksi, että haluaisi nähdä toisen ratkaisevan ongelmansa ja tekevän valintoja ja päätöksiä. Silti arvelen, että pelkkä valinta tai päätös ei ole oleellinen asia.

(Valinta tai ratkaisuhan voi syntyä riippumatta päätöksestä. Elämä tuottaa valinnan tai ratkaisun. Jokin muu asia kuin oma päätös vaikuttaa siihen, miten asiat menevät.)

Ylipäänsä tuntuu, että pitkä työstö tai rimpuilu ennen valintaa on usein se keskeisin asia. Siinä rakennetaan ensin ymmärrys siitä mitä on ollut, mistä on tultu, miten asiat ylipäänsä "ovat". Tämä on kovin tulkinnanvaraista ja voi olla vaikea tietää, mitä tulisi kohdella faktana ja mitä tulkita uudelleen.

Valinnat, ratkaisut -- tai suunnanotot, kuten opinto- ja uraohjauksen professori emerita Marjatta Vanhalakka-Ruoho näitä ratkaisun paikkoja on kutsunut -- syntyvät kontekstissa, jota keskeisesti määrittää yksilön oma ymmärrys siitä, missä ollaan ja - kuka on.

Sen takia en jaksa innostua kevyestä "voit olla kuka vaan haluat" tai "kaikki on mahdollista kun vaan päätät" -puheesta tai äärimmilleen viedystä ratkaisukeskeisyydestä, jossa ainoa kiinnostava asia ovat ratkaisut ja tavoitteet.

Silloinkin kun teemme jyrkkiä muutoksia, tai syntyy katkoksia tai elämä päättää puolestamme, oman ymmärryksemme täytyy luoda kuva ja jäsennys tapahtuneesta. Katkoksen yli tarvitaan merkityssiltaa, tarinallista eheyttä. Nämä merkitykset ovat nimenomaan identiteettiin ja arvomaailmaan sidottuja ja syvälle juurtuneita. Näillä merkityksillä on myös rajat - emme tosiaan voi olla "ketä vaan".

Kun päätämme jotain, valitsemme tai otamme suuntaa, tarvitsemme ymmärrystä kaikesta siitä, mikä edelsi tätä suunnanoton tilaa. Ilman tätä ymmärrystä sohimme sokkona.

On itse asiassa varsin rationaalista olla päättämättä uutta suuntaa ennen kuin ymmärtää tähänastista elämäänsä.

Tämän ymmärryksen muoto on tarinallinen, vaikka se on joskus vaikeasti sanallistettavissa.  Se on silti tavoitettavissa. (Joskus kun kuuntelen ihmistä puhumassa, minulle tulee tästä ymmärryksestä melkeinpä kolmiulotteinen mielikuva, joka voi tuntua myös kehollisesti.)

Lisäksi uskon että kun tämä ymmärrys saa rauhassa rakentua, päätös tai valinta syntyy itsestään. Jonakin päivänä se vain on selvää, eikä sitten enää pysty sanomaan, millä hetkellä ratkaisu syntyi.

Siksi miellänkin nämä ratkaisujen tai suunnanottojen kohdat elämässä tiloina, en niinkään hetkinä. Ne eivät ole pisteitä janalla vaan tiloja.

**

Minulla on hieman kesken sen hahmottaminen, miten tämä asettuu silloin, kun kyseessä on hyvin nuori ihminen. Ehkä tarinalliset resurssit ovat suppeammat, päätelmät suoraviivaisempia? Kokemusta vähemmän mutta ajattelu myös joustavampaa. Suhde aikaan on myös toisenlainen. Mutta ydinilmiöt lienevät samat. Ihmisen ymmärrys itsestään, elämästän ja identiteetistään on ytimeltään tarinallinen.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Ihmisen ja tehtävän match?

Uraohjauksen teorioissa on pitkään puhuttu siitä, että on vanhanaikaista "matchata" ihmisiä ja tehtäviä. Työelämä ammatteineen, työtehtävineen sekä professionaalistuvine kenttineen nähdään niin muuttuvana, ettei kannata sitoa tarkastelua liian tiukasti työtehtäviin. Samoin yksilön osaaminen ja työhön kiinnittyminen on muuttuvaa, dynaamista ja elämänhistoriallisesti aina uudelleen rakentuvaa. Sen vuoksi uraohjaus nähdään rakentelevana prosessina, jossa suuntaudutaan, otetaan suuntia ja arvioidaan sekä ympäristöä että itseä. Fokus siirtyy välillä itseen, välilllä ympäristöön. Välillä tehdään ratkaisuja, välillä asetutaan arvioimaan menneitä ratkaisuja ja niiden seuraamuksia.

Silti olen viime aikoina paljon miettinyt sitä, että on olemassa jotain sellaista kuin yksilön ja tehtävän "match". On olemassa myös "mismatch". Tämä ei ole aina helppoa paikantaa tai sanallistaa. Eikä sitä osaa oikein kuvata ennen kuin sen kokee. Siinä on mukana asioita, joita voi eritellä, luetella ja attribuoida. Ja sitten sellaista, jota ei oikein voi selittää, mutta jonka tuntee.

Tämä match on sellainen, että sitä ei ehkä voi oikein etukäteen valita, kun pohtii ammatinvalintaa. Siihen liittyviä tekijöitä ei aina voi ennakoida, koska ne rakentuvat meihin elämän myötä, osittain oman ymmärryksemme, tulkintamme ja toimintamme kautta, osin sattumalta.

(En siis olisi nuorena voinut "valita paremmin" suhteessa niihin asioihin joita nyt tunnistan omassa "matchissani". En olisi osannut edes kuvitella niitä asioita silloin.)

Olen aiemmin miettinyt, että kun ihminen on sopusoinnussa tehtävänsä ja siihen liittyvän näkymän kanssa, hän "soi" puhtaasti, kuin soitin. Hänen oma kasvupyrkimyksensä, ponnistelunsa ja persoonallinen tapansa ottaa haasteita ja selviytyä niistä, on harmoniassa sen kanssa, mihin suuntaan työ "kasvaa", rakentuu, kurottuu - ja mitä siinä on kulloinkin tarpeen tehdä. Tämä ei liity pelkästään taitoihin, eikä pelkästään työn arvoihin. Ei se liity edes siihen onnistuuko työtoiminta tai kohtaako se vastuksia. Kyse on jotenkin kasvusta ja rakentumisesta; siitä, että syntyy useiden toisiinsa kytkeytyvien prosessien jonkinlainen yhteissoitto ja siitä kumpuava mielekkyys.

Voi olla niin, että yksilö ja tehtävä vaatimuksineen ovat riitasoinnussa. Sitä ei aina havaitse kuin yksilö itse - koska vain hän itse kuulee soinnun sisältäpäin. Joskus kestää vuosia ymmärtää, mistä riitasointu on peräisin -- minkä tulee muuttua.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ajatelmia arjen keskeltä

Joskus arjesta irtoaa havaintoja, kuin lastuja. Aforismeiksi näitä tuskin tohtii kutsua, mutta eivät nämä blogiteksteiksikään yllä, kun ovat niin lyhyitä. Siksi laitan niitä tähän tällä tavoin pudotellen. Päivitän tätä myös välillä.


**


Mitä innostuneempi opiskelija on ja mitä enemmän hän on itse ponnistellut ohjauksessa opinnäytteensä eteen, sen vuolaammin hän kiittelee hyvästä ohjauksesta.



Kaikille niille, joiden on vaikea oikeuttaa itselleen "oman polun" etsintää:

Kun ihminen on sopusoinnussa oman tehtävänsä kanssa, sisäisen vakuuttuneisuuden ohjaama, hän seuraa ensisijaisesti oma innostustaan eikä keskity siihen, mitä "yleisö" on mieltä. Silloin hän (lopulta) antaa parhaan panoksensa ympäristölleen tai yhteisölleen. Kun tämä sopusointu puuttuu, ihminen ohjautuu yleisön reaktioista (tai vielä useammin kuvittelemistaan yleisön reaktioista), hajottaa voimansa ja kykenee antamaan vähemmän. 






Tosiystävä osaa haaveilla ja nähdä unta puolestasi. Sinut tuntee parhaiten se, joka tietää mistä aineksista haaveesi ja päämääräsi ovat rakennetut.





Miten matkatyöläiselle rakentuu koti vieraalle paikkakunnalle? Toiston avulla. Sama hotelli, sama päivällisravintola, sama aamiainen, sama kävelyreitti. Vaihtelu ei virkistä. Toisto tuo levon ja kodin tunnun.




Kuka on vertainen?

Kun puhutaan "vertaisryhmästä" tai "vertaistuesta" (peer group, peer support), ajatellaan usein, että oleellista on jokin jaettu ominaisuus, status, identeetti tai sen osa.  Vertaisuus on ikään kuin annettu rooli. Vertaisuus voi rakentua myös elämäntilanteen myötä. Vertainen ymmärtää, koska on kokenut samoja ydinkokemuksia. Vertaisuudella voidaan myös tarkoittaa, että valtasuhde tai hierakia puuttuu. 

Mutta ehkä vertaisuus voikin olla tietoisesti valittu näkökulma keneen tahansa: katson toista ihmistä sen kautta, mitä voisimme jakaa. 

perjantai 13. tammikuuta 2017

Kun ohjaus ei toimi

Yksi ohjaaja/ohjauskouluttajan havainto, jota pyörittelin eilen ja tänään. Oma ohjausmokani siivitti tätä pohdintaa.

Usein koulutuksessa, kun esitän ja käyn läpi ohjauksen periaatteita, kuulijat haluavat esittää periaatteisiin poikkeuksia, joissa ne eivät päde. Se on hyvä, koska se tarkoittaa, että joudun täsmentämään sitä, miten periaatetta kuvaan. Se on hyvä myös siksi, että se on merkki siitä, että kuulija työstää sanomaani peilaamalla sitä kokemuksiinsa.

Siinä on kuitenkin toinen puoli. Ohjauksen periaatteet eivät ole sellaisia jotka takuuvarmasti "toimivat" aina, ts. takaavat tietyn tuloksen. Kaikissa tilanteissa ei voi toimia "hyvin" tai "hyvin toimiminen" epäonnistuu eri syistä. Ohjausta ei voi hallita eikä ennakoida täydellisesti. Vaikka yrittäisimme toimia järkevästi, se ei aina suju. Emme itse noudata ihanteitamme tai joku muu ei noudata niitä.

Ohjauksen hyvät periaatteet ovat tavallaan hyveitä.

Niitä kohti pyrkiminen on tärkeää, vaikka siinä ei aina onnistuisi. Epäonnistuminen ei falsifioi niitä. (Näin siis  uskon niistä asioista, joita opetan. On tietenkin hyvä testata ja koetella kaikkea kuulemaansa oman elämän empiriassa. Voihan sitä tulla myös sellaiseen tulokseen, että opetetut periaatteet ovat kestämättömiä. Itse kuitenkin luonnollisesti yritän opettaa niitä, joista olen hyvin vakuuttunut.)

Vaikeaahan se on, silloin kun ohjaustilanne tai prosessi epäonnistuu. Silloin tajuaa, että en toiminut kuten tiedän hyväksi. On varsin epämiellyttävää verrata omaa toimintaa hyveeseen silloin, kun se on kaukana siitä. Silti hyve on lähellä silloinkin - se auttaa huomaamaan mikä tilanteeseen johti.

Ohjauksen epäonnistuneista tilanteista olisi hyvä puhua paljon enemmän. Miten niiden kanssa eletään ja miten niihin suhtaudutaan.



torstai 12. tammikuuta 2017

Takaisin laatikon sisälle

Tauon jälkeen - hyvää uutta vuotta! Olen vähän kummastunut itsekin, miksi oli näin pitkä tauko kirjoittamisessa. Mene tiedä.

Olen kirjoittanut paljon siitä, miten tutkiva ote on ohjauksessa tärkeä ja kuinka on huolehdittava, ettei rynnätä ongelmanratkaisuun, ennen kuin on riittävästi kartoitettu käsillä olevaa asiaa. Asiasta postauksia mm. tässä,  tässä ja tässä.

Viime aikoina olen miettinyt asiaa täsmälleen toisinpäin. On olemassa reflektointia, joka ei tuo enää esille uusia näkökulmia eikä auta selventämään faktojen ja kokemusten (esim. tunteiden) välistä suhdetta. (Useinhan juuri tätä on hyödyllistä tutkia: mitkä ovat tilanteen faktat, ja mitkä niistä aukeavat eri tulkinnoille, ja millaisia tulkintoja eri tunnetilat tuottavat.)

On olemassa sellaista pohdintaa, joka vain kertaa faktoja ja kierrättää samoja kokemuksia ja niihin kietoutuvia tunteita. Se muodostuu toistavaksi vatvomiseksi ja valittamiseksikin. Se myös kasvattaa itseään, koska jokaisesta ajatuskokonaisuudesta voi sinkoutua toisen pariin ja jäädä pyörimään. Se on pohdintaa, joka estää toimimasta, valitsemasta jotain konkreettista toimintavaihtoehtoa ja lähtemästä edistämään sitä.


Haaste ei tällöin olekaan asian tutkiminen, ei enää systeeminen tai "laatikon ulkopuolella" ajatteleminen, vaan siirtyminen konkreettiseen ja lineaariseen ajatteluun. Mitä tehdään, mitä ensin ja mitä sitten?

Niinpä ohjauksen haasteena toisinaan onkin etsiä tapa, jolla siirtyä ajatuksista tekoihin ja lakata pitämästä asioita auki ja liikkeessä. Pitää mennä laatikon sisään ja alkaa rakentaa jotain johonkin suuntaan. Pitää kestää se, että yleensä sitä voi rakentaa vain yhtä kohtaa kerrallaan.

Se on joskus kaikkein pelottavinta, koska silloin on hyväksyttävä jokin rajallinen vaihtoehto puutteineen päivineen. Hypoteettisessa ajatustodellisuudessa kaikkea voi katsoa täydellisen ja ehdottoman näkökulmasta. Konkreettisessa toiminnan todellisuudessa asiat eivät koskaan ole ihan niin kauniita.


On ehkä helpompi huomata, milloin toinen on jumissa. Omista pohdinnoistaan tätä on vaikeampi havaita. Joskus vaatii rohkeutta sanoa: lopetettaisiinko reflektointi?