perjantai 13. tammikuuta 2017

Kun ohjaus ei toimi

Yksi ohjaaja/ohjauskouluttajan havainto, jota pyörittelin eilen ja tänään. Oma ohjausmokani siivitti tätä pohdintaa.

Usein koulutuksessa, kun esitän ja käyn läpi ohjauksen periaatteita, kuulijat haluavat esittää periaatteisiin poikkeuksia, joissa ne eivät päde. Se on hyvä, koska se tarkoittaa, että joudun täsmentämään sitä, miten periaatetta kuvaan. Se on hyvä myös siksi, että se on merkki siitä, että kuulija työstää sanomaani peilaamalla sitä kokemuksiinsa.

Siinä on kuitenkin toinen puoli. Ohjauksen periaatteet eivät ole sellaisia jotka takuuvarmasti "toimivat" aina, ts. takaavat tietyn tuloksen. Kaikissa tilanteissa ei voi toimia "hyvin" tai "hyvin toimiminen" epäonnistuu eri syistä. Ohjausta ei voi hallita eikä ennakoida täydellisesti. Vaikka yrittäisimme toimia järkevästi, se ei aina suju. Emme itse noudata ihanteitamme tai joku muu ei noudata niitä.

Ohjauksen hyvät periaatteet ovat tavallaan hyveitä.

Niitä kohti pyrkiminen on tärkeää, vaikka siinä ei aina onnistuisi. Epäonnistuminen ei falsifioi niitä. (Näin siis  uskon niistä asioista, joita opetan. On tietenkin hyvä testata ja koetella kaikkea kuulemaansa oman elämän empiriassa. Voihan sitä tulla myös sellaiseen tulokseen, että opetetut periaatteet ovat kestämättömiä. Itse kuitenkin luonnollisesti yritän opettaa niitä, joista olen hyvin vakuuttunut.)

Vaikeaahan se on, silloin kun ohjaustilanne tai prosessi epäonnistuu. Silloin tajuaa, että en toiminut kuten tiedän hyväksi. On varsin epämiellyttävää verrata omaa toimintaa hyveeseen silloin, kun se on kaukana siitä. Silti hyve on lähellä silloinkin - se auttaa huomaamaan mikä tilanteeseen johti.

Ohjauksen epäonnistuneista tilanteista olisi hyvä puhua paljon enemmän. Miten niiden kanssa eletään ja miten niihin suhtaudutaan.



torstai 12. tammikuuta 2017

Takaisin laatikon sisälle

Tauon jälkeen - hyvää uutta vuotta! Olen vähän kummastunut itsekin, miksi oli näin pitkä tauko kirjoittamisessa. Mene tiedä.

Olen kirjoittanut paljon siitä, miten tutkiva ote on ohjauksessa tärkeä ja kuinka on huolehdittava, ettei rynnätä ongelmanratkaisuun, ennen kuin on riittävästi kartoitettu käsillä olevaa asiaa. Asiasta postauksia mm. tässä,  tässä ja tässä.

Viime aikoina olen miettinyt asiaa täsmälleen toisinpäin. On olemassa reflektointia, joka ei tuo enää esille uusia näkökulmia eikä auta selventämään faktojen ja kokemusten (esim. tunteiden) välistä suhdetta. (Useinhan juuri tätä on hyödyllistä tutkia: mitkä ovat tilanteen faktat, ja mitkä niistä aukeavat eri tulkinnoille, ja millaisia tulkintoja eri tunnetilat tuottavat.)

On olemassa sellaista pohdintaa, joka vain kertaa faktoja ja kierrättää samoja kokemuksia ja niihin kietoutuvia tunteita. Se muodostuu toistavaksi vatvomiseksi ja valittamiseksikin. Se myös kasvattaa itseään, koska jokaisesta ajatuskokonaisuudesta voi sinkoutua toisen pariin ja jäädä pyörimään. Se on pohdintaa, joka estää toimimasta, valitsemasta jotain konkreettista toimintavaihtoehtoa ja lähtemästä edistämään sitä.


Haaste ei tällöin olekaan asian tutkiminen, ei enää systeeminen tai "laatikon ulkopuolella" ajatteleminen, vaan siirtyminen konkreettiseen ja lineaariseen ajatteluun. Mitä tehdään, mitä ensin ja mitä sitten?

Niinpä ohjauksen haasteena toisinaan onkin etsiä tapa, jolla siirtyä ajatuksista tekoihin ja lakata pitämästä asioita auki ja liikkeessä. Pitää mennä laatikon sisään ja alkaa rakentaa jotain johonkin suuntaan. Pitää kestää se, että yleensä sitä voi rakentaa vain yhtä kohtaa kerrallaan.

Se on joskus kaikkein pelottavinta, koska silloin on hyväksyttävä jokin rajallinen vaihtoehto puutteineen päivineen. Hypoteettisessa ajatustodellisuudessa kaikkea voi katsoa täydellisen ja ehdottoman näkökulmasta. Konkreettisessa toiminnan todellisuudessa asiat eivät koskaan ole ihan niin kauniita.


On ehkä helpompi huomata, milloin toinen on jumissa. Omista pohdinnoistaan tätä on vaikeampi havaita. Joskus vaatii rohkeutta sanoa: lopetettaisiinko reflektointi?