sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Mikä on oleellista elämänmuutoksessa

Tässä jatkoajatuksia edellisestä postauksesta.

Mietin edelleen aikuisia ihmisiä tempoilemassa elämänmuutostensa kanssa. Niissä on joskus aika vaikea olla avuksi toiselle. Ehkä siksi, että haluaisi nähdä toisen ratkaisevan ongelmansa ja tekevän valintoja ja päätöksiä. Silti arvelen, että pelkkä valinta tai päätös ei ole oleellinen asia.

(Valinta tai ratkaisuhan voi syntyä riippumatta päätöksestä. Elämä tuottaa valinnan tai ratkaisun. Jokin muu asia kuin oma päätös vaikuttaa siihen, miten asiat menevät.)

Ylipäänsä tuntuu, että pitkä työstö tai rimpuilu ennen valintaa on usein se keskeisin asia. Siinä rakennetaan ensin ymmärrys siitä mitä on ollut, mistä on tultu, miten asiat ylipäänsä "ovat". Tämä on kovin tulkinnanvaraista ja voi olla vaikea tietää, mitä tulisi kohdella faktana ja mitä tulkita uudelleen.

Valinnat, ratkaisut -- tai suunnanotot, kuten opinto- ja uraohjauksen professori emerita Marjatta Vanhalakka-Ruoho näitä ratkaisun paikkoja on kutsunut -- syntyvät kontekstissa, jota keskeisesti määrittää yksilön oma ymmärrys siitä, missä ollaan ja - kuka on.

Sen takia en jaksa innostua kevyestä "voit olla kuka vaan haluat" tai "kaikki on mahdollista kun vaan päätät" -puheesta tai äärimmilleen viedystä ratkaisukeskeisyydestä, jossa ainoa kiinnostava asia ovat ratkaisut ja tavoitteet.

Silloinkin kun teemme jyrkkiä muutoksia, tai syntyy katkoksia tai elämä päättää puolestamme, oman ymmärryksemme täytyy luoda kuva ja jäsennys tapahtuneesta. Katkoksen yli tarvitaan merkityssiltaa, tarinallista eheyttä. Nämä merkitykset ovat nimenomaan identiteettiin ja arvomaailmaan sidottuja ja syvälle juurtuneita. Näillä merkityksillä on myös rajat - emme tosiaan voi olla "ketä vaan".

Kun päätämme jotain, valitsemme tai otamme suuntaa, tarvitsemme ymmärrystä kaikesta siitä, mikä edelsi tätä suunnanoton tilaa. Ilman tätä ymmärrystä sohimme sokkona.

On itse asiassa varsin rationaalista olla päättämättä uutta suuntaa ennen kuin ymmärtää tähänastista elämäänsä.

Tämän ymmärryksen muoto on tarinallinen, vaikka se on joskus vaikeasti sanallistettavissa.  Se on silti tavoitettavissa. (Joskus kun kuuntelen ihmistä puhumassa, minulle tulee tästä ymmärryksestä melkeinpä kolmiulotteinen mielikuva, joka voi tuntua myös kehollisesti.)

Lisäksi uskon että kun tämä ymmärrys saa rauhassa rakentua, päätös tai valinta syntyy itsestään. Jonakin päivänä se vain on selvää, eikä sitten enää pysty sanomaan, millä hetkellä ratkaisu syntyi.

Siksi miellänkin nämä ratkaisujen tai suunnanottojen kohdat elämässä tiloina, en niinkään hetkinä. Ne eivät ole pisteitä janalla vaan tiloja.

**

Minulla on hieman kesken sen hahmottaminen, miten tämä asettuu silloin, kun kyseessä on hyvin nuori ihminen. Ehkä tarinalliset resurssit ovat suppeammat, päätelmät suoraviivaisempia? Kokemusta vähemmän mutta ajattelu myös joustavampaa. Suhde aikaan on myös toisenlainen. Mutta ydinilmiöt lienevät samat. Ihmisen ymmärrys itsestään, elämästän ja identiteetistään on ytimeltään tarinallinen.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Ihmisen ja tehtävän match?

Uraohjauksen teorioissa on pitkään puhuttu siitä, että on vanhanaikaista "matchata" ihmisiä ja tehtäviä. Työelämä ammatteineen, työtehtävineen sekä professionaalistuvine kenttineen nähdään niin muuttuvana, ettei kannata sitoa tarkastelua liian tiukasti työtehtäviin. Samoin yksilön osaaminen ja työhön kiinnittyminen on muuttuvaa, dynaamista ja elämänhistoriallisesti aina uudelleen rakentuvaa. Sen vuoksi uraohjaus nähdään rakentelevana prosessina, jossa suuntaudutaan, otetaan suuntia ja arvioidaan sekä ympäristöä että itseä. Fokus siirtyy välillä itseen, välilllä ympäristöön. Välillä tehdään ratkaisuja, välillä asetutaan arvioimaan menneitä ratkaisuja ja niiden seuraamuksia.

Silti olen viime aikoina paljon miettinyt sitä, että on olemassa jotain sellaista kuin yksilön ja tehtävän "match". On olemassa myös "mismatch". Tämä ei ole aina helppoa paikantaa tai sanallistaa. Eikä sitä osaa oikein kuvata ennen kuin sen kokee. Siinä on mukana asioita, joita voi eritellä, luetella ja attribuoida. Ja sitten sellaista, jota ei oikein voi selittää, mutta jonka tuntee.

Tämä match on sellainen, että sitä ei ehkä voi oikein etukäteen valita, kun pohtii ammatinvalintaa. Siihen liittyviä tekijöitä ei aina voi ennakoida, koska ne rakentuvat meihin elämän myötä, osittain oman ymmärryksemme, tulkintamme ja toimintamme kautta, osin sattumalta.

(En siis olisi nuorena voinut "valita paremmin" suhteessa niihin asioihin joita nyt tunnistan omassa "matchissani". En olisi osannut edes kuvitella niitä asioita silloin.)

Olen aiemmin miettinyt, että kun ihminen on sopusoinnussa tehtävänsä ja siihen liittyvän näkymän kanssa, hän "soi" puhtaasti, kuin soitin. Hänen oma kasvupyrkimyksensä, ponnistelunsa ja persoonallinen tapansa ottaa haasteita ja selviytyä niistä, on harmoniassa sen kanssa, mihin suuntaan työ "kasvaa", rakentuu, kurottuu - ja mitä siinä on kulloinkin tarpeen tehdä. Tämä ei liity pelkästään taitoihin, eikä pelkästään työn arvoihin. Ei se liity edes siihen onnistuuko työtoiminta tai kohtaako se vastuksia. Kyse on jotenkin kasvusta ja rakentumisesta; siitä, että syntyy useiden toisiinsa kytkeytyvien prosessien jonkinlainen yhteissoitto ja siitä kumpuava mielekkyys.

Voi olla niin, että yksilö ja tehtävä vaatimuksineen ovat riitasoinnussa. Sitä ei aina havaitse kuin yksilö itse - koska vain hän itse kuulee soinnun sisältäpäin. Joskus kestää vuosia ymmärtää, mistä riitasointu on peräisin -- minkä tulee muuttua.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ajatelmia arjen keskeltä

Joskus arjesta irtoaa havaintoja, kuin lastuja. Aforismeiksi näitä tuskin tohtii kutsua, mutta eivät nämä blogiteksteiksikään yllä, kun ovat niin lyhyitä. Siksi laitan niitä tähän tällä tavoin pudotellen. Päivitän tätä myös välillä.


**


Mitä innostuneempi opiskelija on ja mitä enemmän hän on itse ponnistellut ohjauksessa opinnäytteensä eteen, sen vuolaammin hän kiittelee hyvästä ohjauksesta.



Kaikille niille, joiden on vaikea oikeuttaa itselleen "oman polun" etsintää:

Kun ihminen on sopusoinnussa oman tehtävänsä kanssa, sisäisen vakuuttuneisuuden ohjaama, hän seuraa ensisijaisesti oma innostustaan eikä keskity siihen, mitä "yleisö" on mieltä. Silloin hän (lopulta) antaa parhaan panoksensa ympäristölleen tai yhteisölleen. Kun tämä sopusointu puuttuu, ihminen ohjautuu yleisön reaktioista (tai vielä useammin kuvittelemistaan yleisön reaktioista), hajottaa voimansa ja kykenee antamaan vähemmän. 






Tosiystävä osaa haaveilla ja nähdä unta puolestasi. Sinut tuntee parhaiten se, joka tietää mistä aineksista haaveesi ja päämääräsi ovat rakennetut.





Miten matkatyöläiselle rakentuu koti vieraalle paikkakunnalle? Toiston avulla. Sama hotelli, sama päivällisravintola, sama aamiainen, sama kävelyreitti. Vaihtelu ei virkistä. Toisto tuo levon ja kodin tunnun.




Kuka on vertainen?

Kun puhutaan "vertaisryhmästä" tai "vertaistuesta" (peer group, peer support), ajatellaan usein, että oleellista on jokin jaettu ominaisuus, status, identeetti tai sen osa.  Vertaisuus on ikään kuin annettu rooli. Vertaisuus voi rakentua myös elämäntilanteen myötä. Vertainen ymmärtää, koska on kokenut samoja ydinkokemuksia. Vertaisuudella voidaan myös tarkoittaa, että valtasuhde tai hierakia puuttuu. 

Mutta ehkä vertaisuus voikin olla tietoisesti valittu näkökulma keneen tahansa: katson toista ihmistä sen kautta, mitä voisimme jakaa.