torstai 27. huhtikuuta 2017

Keskustellaanko työssä?

Olen alkanut uudelleen kiinnittää huomiota asiaan, joka on ollut jo vuosia rutiininomainen havainto erilaisten ohjauksellisten työskentelytapojen arvioinnissa. Koulutukset, ohjauspajat, työnohjaukset ja vertaisryhmät päättyvät aina arvioon, että tärkeintä antia, tai ainakin yhtenä tärkeimmistä, on ollut keskustelu vertaisten kanssa yhteisestä työn kohteesta. Tämän arvion kanssa samaan hengenvetoon todetaan, että tällaiseen ei ole mitään muuta tilaa tai paikkaa.

Olen aiemminkin pohtinut asiaa (mm. täällä ja täällä). Nyt mietin sitä uudelleen pysähtyen ihmettelemään: ilmeisesti tosiaankin on niin, että työhön ei juuri missään tunnu kuuluvan säännöllinen dialoginen kohtaaminen työn ydinkysymysten äärellä.  Työn erilaiset yhteiset kohtaamiset ovat tiukan tavoitevetoisia tilanteita, joissa tiedotetaan, raportoidaan tai päätetään, koulutetaan, arvioidaan. Oletus on näissä tilanteissa aina, että kaikki "ymmärtävät riittävästi" ja että ymmärrys syntyy joka tapauksessa nopeasti ja ongelmattomasti.

Olen ohjaustyössä vakuuttunut siitä, että onnistunut ongelmanratkaisu tai tuloksen tavoittelu edellyttää yleensä riittävää pohdintaa, tutkivaa otetta ja jaettua tarpeeksi syvällistä ymmärrystä yhteisestä kohteesta. Sama pätee myös organisaatioiden, yhteisöjen tai verkostojen toiminnassa, jossa risteilevät erilaiset kulttuurit, toimintamallit sekä yksilöiden moninaiset jäsennykset ja tulkinnat työstä ja sen päämääristä.

Elämämme on monimutkaista! Työkin on monimutkaista. Moninäkökulmaista, katkoksellista ja liikahtelevaa. Hallitsemattomasti ryöpsähtelevää. Työ on kehollista, mielellistä ja affektiivista. Sosiaalista ja yksilöllistä. Kaikkialla - ja koko ajan pakenevaa.

Työ, ja oma elämämme työn piirissä, asettuukin jatkuvasti meille ymmärtämishaasteeksi. Kyse ei ole pelkästään hallinnasta vaan merkityksistä, tulkinnoista, hahmottamisesta ja jäsentämisestä. Tuntuukin oikeastaan aivan hullulta, ettei työhön kuulu yhteiselle ymmärtämiselle ja tutkimiselle omistettuja dialogisia tiloja. Jokainen ammattiryhmä, jota olen kohdannut ohjauskoulutuksissa, sanoo poikkeuksetta tätä samaa. Esimiehet, johtajat, opettajat, ohjauksen ammattilaiset, tutkijat, lääkärit, sosiaalityöntekijät, terveydenhuollon ammattilaiset.

Ei ole aikaa keskustella rauhassa omasta kokemuksesta käsin, tutkivasti ja syvällisesti mutta ilman välitöntä pakkoa päättää tai ratkaista asioita. Ei ehdi ymmärtää mitä tapahtuu, mistä on kyse ja mitä merkitystä sillä itselle on.

Työnohjaus täyttääkin usein juuri tätä ymmärtämisen tukemisen tehtävää. Koulutuksetkin kääntyvät usein tällaisiksi tilanteiksi, jos keskustelulle annetaan tilaa. Ihmiset pyytelevät anteeksi purkautumisiaan ja pohdintojaan - "tämä meni nyt tällaiseksi työnohjaukseksi". Jäsentämisen tarve on niin valtava.


Jos koulutusvastuuta tulevaisuudessa työnnetään entistä enemmän työpaikoille, se asettaa yhä suurempia vaatimuksia kyvyllemme käydä dialogia työn äärellä. Sellaista keskustelua, jossa ihmisten on mahdollista kytkeytyä yhtä aikaa sekä yhteiseen asiaan että omaan kokemukseensa.  Tarvitsemme edelleen koulutuksia ja työnohjauksia, mutta voisimmeko vihdoin ottaa dialogin osaksi työn arkea?




EDIT: Myös tässä muutaman vuoden takaisessa Hyvejohtajuus-blogin artikkelissa pohdimme Mari Käen kanssa dialogisen, läsnäolevan ryhmän ominaisuuksia ja ryhmän ohjauksen saloja.

2 kommenttia:

  1. Hei,
    Oman kokemukseni mukaan tämän voisi sanoa kenties tiivistäen, että erilaisissa palavereissa katsotaan ja mitä on tehty ja sovitaan mitä tehdään ja mihin mennessä. Sen sijaan ei koskaan puhuta siitä, miten tehdään, miten homma sujuu ja miten sen saisi sujumaan paremmin. Tähän keskusteluun on tarvetta myös erilaisten sidosryhmien kanssa. Oma konkreettinen ehdotukseni on, että suunnittelu- ja raportointipalaveriin varataan puolet ajasta kysymykseen "mitä" ja toinen puoli kysymykseen "miten".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo lienee yksi puoli tätä "dialogin nälkää". Joskushan täytyy kysyä että "miksi", ja "mitä ihmettä?" :) Eli miten-kysymyksen lisäksi haen ehkä sitä, että tajuttaisiin, että kaikki eivät hahmota sitä "mitä" ja "miten" ja edes "hommaa" samalla tavalla ja että työprosessien vaikeaselkoisuus ja muutoksen kiihkeys tuottaa tarvetta sellaisiin kohtaamisiin, jossa ehtii jotenkin sulatella asioita ja tulkita niitä. Että mitä tässä nyt ylipäänsä on tapahtumassa, mitä se vaikuttaa sinuun ja minuun ja meihin.

      Poista