perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kohtaamisista, ennakkoluuloista ja myötätunnosta

Jotkut teistä ehkä tietävät, että olen parin viime vuoden ajan tutkinut nuoruuttani tietoisesti ja aktiivisesti muistelemalla, lukemalla kirjeitä ja päiväkirjoja sekä matkustamalla nuoruuteni paikkoihin ja tapaamalla ihmisiä, joita tunsin nuorena.

Olen myös kääntänyt elämässäni asioita ympäri, samalla kun jotkut asiat ovat menneet ympäri ihan omia aikojaan. Olen kysellyt uudelleen nuoruuteni kysymyksiä. On onni saada elää tähän ikään ja kysyä niitä uudestaan. Jotkut perusolettamukset ja niiden varassa tehdyt usein nopeat ja ohimenevät tulkinnat on ollut pakko purkaa.


**

Tässä on eräs muisto omasta nuoruudestani, sekin liittyy äkkivääriin tulkintoihin ja niiden purkamiseen. Se ei ole tarinana ehkä ihmeellinen, mutta se vaikutti voimakkaasti ja jäi mieleen. Kaikki varmaan tajuavat miksi tällaista mietin näinä aikoina. Kerron tarinan siksi, että opin siitä.

Olin noin parikymppinen, juuri opintoni aloittanut, mukana ylioppilaskunnan kansainvälisen jaoston toiminnassa. Se tuntui minusta luontevalta: puhuin hyvää englantia ja olin asunut ulkomailla, seurustellut ulkomaalaisen kanssa ja pidin itseäni avarakatseisena sujuvana tyyppinä, juuri sopivana touhuamaan kansainvälisissä ympyröissä.

Olin mukana järjestämässä bileitä Uudella ylioppilastalolla, touhusin milloin missäkin hommassa. Jossain kohtaa olin ovella myymässä lippuja. Muistaakseni oli ollut puhetta siitä, että bileet ovat vain yliopiston väelle, ei ulkopuolisille. Uudelle ylioppilastalolle pyrki usein muutakin väkeä Mannerheimintien tuoksinasta.

Sattui tilanne, jota en unohda varmaan ikinä, monestakin syystä. Ovella jonossa oli kaksi miestä, tummaihoisia, tummatukkaisia, toinen minun parikymppisen silmääni jo vanha mies, toinen nuori. Ensimmäinen ajatukseni oli että nämä eivät nyt varmaan ole yliopisto-opiskelijaväkeä, ehkä siksikin että toinen oli niin paljon vanhempi. Lausuin siis tiukahkosi: "This is for the university people only" tai jotain sen tapaista. Vanhempi mies vastasi hänkin aika napakkaan sävyn: "I am a professor at the university and this is my relative who has just started studying here, I wanted to show him around a bit". Reagoin itse välittömästi toisen närkästykseen sanomalla, jotain sen tapaista että mistäs minä sen olisin voinut tietää. (Olin todella äkkiväärä ja kärkäs nuorena). Mies vastasi vain: "you could have asked."

Silloin tajusin, että sehän oli totta... olisin voinut kysyä, kuten keneltä tahansa, varmistaen, että hei vaan, oletteko yliopistolta. En kysynyt, oletin, torjuin. Samalla paljastin oman maailmani ja oletusteni suppeuden. Kun näin miehen väsyneen ilmeen ja sen miten tiukasti ja samalla arvokkaasti hän minulle vastasi, tajusin että hän on todennäköisesti törmännyt tähän kerta toisensa jälkeen.

Tilanne meni hetkessä ohi, mutta minua hävetti niin, että olisin voinut vajota maan alle. Olin tolaltani enkä pystynyt jatkamaan iltaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päätin että on vain yksi asia jäljellä, jonka voin tehdä. Etsin heidät käsiini bileväen joukosta, ja yritin esittää anteeksipyyntöni, sanoa vain että olen todella pahoillani ja yritän ottaa opiksi. Itketti, hävetti paitsi loukkaavuuteni, myös se omaa fiksuuttani koskeva illuusio, joka siinä murtui. Sanoista ei saanut niiskutukselta selvää, mutta ehkä viesti meni perille.

Se mikä myöskin jäi lähtemättömästi mieleeni, oli vanhemman miehen reaktio. Hän suli välittömästi.
Asetelma välillämme muuttui. Äsken olin ollut nokkava suomalainen pitämässä ovea ulkomaalaisen nenän edessä. Nyt olinkin hätääntynyt nuori ihminen vanhemman ihmisen edessä.  Mies muuttui ystävälliseksi sedäksi, joka suhtautui suojelevan suurpiirteisesti töppäykseeni. Hän kiitti minua siitä että olin vaivautunut tulemaan uudelleen puhumaan. Tutustuin sitten heihin hiukan enemmän, ja nuorempi heistä kuului jonkin aikaa tuttaviini.

En oikein tiedä miksi halusin kertoa tämän nyt. Ehkä halusin muistaa nimenomaan sen hetken, kun tajuaa, että tuossa on toinen ihminen ja olen loukannut häntä. "Toisesta" tuli "Sinä". Ja sitten halusin muistaa sen, että sitä säröä oli mahdollista korjata