maanantai 2. heinäkuuta 2018

Pohdintoja suhteessa tavaroihin osa II: kirjat ja identiteetti

Muuttaminen on suurta draamaa. Raivokasta energiaa, välillä täysi lamaannus. Silmissä vilisee muistoja eri ajoilta, elämän eri roolit ja kentät sekoittuvat ja lokeroituvat ja aukenevat ja menevät uudella tavalla ristiin. Kuten facebookissa asiaa kommentoinut ystävä sanoi: muuton keskellä katse on yhtä aikaa menneessä ja tulevassa.

Olen ennenkin sanonut, että muuttojen tarkoitus (sen ilmeisimmän ohella, tavarat paikasta A paikkaan B) on muodostaa se fyysinen työ, joka auttaa mieltä uskomaan muutokseen ja ottamaan sen lopulta todesta. Muutosta valmistetaan pitkään henkisesti, suunnitellen, toimien ja varautuen. Kuitenkin juuri tämä fyysinen ponnistus, pölyinen rasittava työ, poisheittäminen, pois antaminen, säilyttämispäätökset - ovat se työ, jonka kautta muutos tulee todeksi ja sielu ehtii siihen mukaan. Usean päivän ponnistelun jälkeen kehokin tietää tehneensä työtä. Sen jälkeen on helpompi hyväksyä uusi paikka, uusi näkymä, uusi kulma, josta maailmaa alkaa katsella.

**

Muuttoaamuna jänis juoksi Lapintien poikki, kun palasin varastolta, jonne olin käynyt avaamassa muuttomiehille oven. Se oli varmasti hyvä merkki.

Toinen merkki: rakkaan vanhan Billnäs-rulokaappini takaa paljastui seinään liimautunut posliininen nuken kahvikuppi. Se oli pudonnut kaapin taa. Seinän rakoon jouduttuaan se oli takertunut omin voimin seinään kiinni. Sen sisällä oli muovihelmiä, jotka kierivät lattialle kun irrotin kupin seinästä ihmeteltyäni sitä ensin muuttomiehen kanssa. Kuppi oli muisto kaukaa ja päätin että sen kuuluu saada seurata mukana uuteen paikkaan. Ihailtavaa sinnikkyyttä, sentään.

Pölyinen nuken kahvikuppi

Ehkä tuo pikkuinen posliinikuppi saa olla sen kuva, että voi olla yhtä aikaa sekä särkyvä että sitkeä, piilossa ja unohtuneenakin vahva. Sisältä vierineet pienet muovihelmet ovat lasten lapsuusvuosien katoavia muistoja, joita vierähti muutossa esiin monesta paikasta muutenkin, ja joita ei kuljeteta paikasta toiseen. Mutta kuppi jäi.


**

Tämä muutto on saanut minut miettimään ja kummastelemaan tavaroita ja suhdettani tavaroihin. Nimenomaan varastoiminen on sysännyt liikkeelle mielenkiintoisen ajatusprosessin.  Varastoon pakkaaminen konkretisoi minulle ensinnäkin sen, miten vaivalloista ja kallista omistaminen on. Tuntuu selvältä, että tulevassa elämänvaiheessa haluan omistaa huomattavasti vähemmän tavaraa. Sitä tulen kesän aikana varmaankin mietiskelemään.

**

Palaan kuitenkin vielä aiempaan pohdintaan tutkijantaustastani.  Minulle juuri se mukana kulkeva kirjakokoelma edustaa jotain sellaista identiteetin osaa, josta en pysty vielä luopumaan. Mutta miksi?

Harvey Sacks: Lectures on Conversation 
Voikohan kyse olla siitä, että en tiedä mitä pois annettavan tilalle tulee? En tunne muuta tapaa rakentaa ammatillista identiteettiä kuin se, minkä olen kokenut.

Ensin graduvaiheen voimakas rakastumisen kaltainen kiinnittyminen tiettyyn tapaan katsoa maailmaa tutkijana. Sitten tutkijankoulutus, tutkijanidentiteetti, sen erilaiset rakoilut ja ongelmat, siihen uupuminen. Siihen päälle rakennetut uudet kerrokset, joista monet tuntuvat loppujen lopuksi huterilta, koska ne on rakennettu kiireen vuosina. Kiire ja hosuminen tulivat työhön, ei pikkulapsiaikana, ei rankkoina avioeron jälkeisinä repivinä etsikkovuosina. Vaan yliopiston muutoksen myötä ja työelämän tahdin kiristymisen myötä. Olen lopen väsynyt siihen, että sielu ei ehdi mukaan. Siksi lähdin.

Siellä identiteettityön pohjalla on kuitenkin edelleen 1980-90-luvuilla opiskelleen ihmisen tapa ajatella ja toimia. Minä haluaisin olla rauhassa aikani lapsi. Minusta tuntuu että minun pitää peruuttaa nimenomaan siihen olemisen tapaan,  jotta osaan jatkaa tästä eteenpäin.

Eli minun pitää löytää ne kirjat ja kirjastot, ne kirjalliset dialogikumppanit, ne ihmiset, joiden kanssa haluan rakentaa kirjoittavaa ja työtä tekevää elämää eteenpäin. Ja tähän liittyy myös iso kriittinen uudelleenarviointi siitä, mitä roolia sosiaalisen median tulisi näytellä jatkossa.

Kun pakkasin sitä kirjavuorta (jota luulin jo merkittävästi karsineeni vuosien varrella), pidin oikeastaan kiinni symbolisesti siitä lukevasta ja ajattelevasta minästä, joka silloin sain olla. Siksi ne kirjat ansaitsevat vielä paikkansa siellä Armonkallion varastoluolassa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti